Mukana olemisen pelosta

Katsoin YouTubesta kirjailija, esseisti Paul Kingsnorthin videon, jossa hän haastattelee Mark Boylea. Boyle on myös kirjailija, joka on kirjoittanut ekologisemmasta elämästä ja vaihtoehdoista rahataloudelle. He molemmat asuvat Irlannissa. Kingsnorth on niin ikään kirjoittanut maailmamme hulluudesta ja luontokadosta, analysoiden aikaamme käyttäen siitä Koneen (eng. 'the Machine') metaforaa. Molempien kirjoista olen pitänyt suuresti ja ne ovat vaikuttaneet minuun. Oli ilo katsoa, kun kaksi suosikkikirjailijaani keskustelevat Boylen itse käsin, paikallisista materiaaleista rakentamassa mökissä. Siellä hän asuu ilman modernia teknologiaa ja sähköä.

Mark Boyle. Lähde:Wikimedia Commons

Kingsnorthin syyskuussa ilmestynyt teos Against the Machine: The Unmaking of Humanity (kirj. vapaa suomennos "Konetta vastaan: Ihmisyyden purkaminen") nousi New York Times -lehden myydyimpien listalle ja on ehdottomasti vuoden vaikuttavin kirja, jota erittäin vahvasti suosittelen.

Boyle tuo keskustelun lomassa esille uuden käsitteen FOBI: Fear Of Being Included, joka on vapaasti suomennettuna mukana olemisen pelko. Tällä hän tarkoittaa pelkoa siitä, että joutuu tahtomattaan tai pakosta mukaan tämän maailman hulluuksiin ja teknologisiin ylilyönteihin, joilla on tuhoisa vaikutus luontoon ja ihmisyyteemme. Sosiaalinen media on tästä hyvä esimerkki, se on kuilu, johon helposti uppoaa ja se on jo pelkästään ajankäytöllisesti pois kaikesta muusta inhimillisestä toiminnastamme.

Boyle pohtii videolla rahan vaikutusta kuluttamiseen: "Kun yhtälöstä ottaa rahan pois, pakottaa se luomaan suoran yhteyden asioihin, joita kuluttaa."

Asioiden hankkiminen ilman rahaa pakottaisi myös miettimään, mitä kuluttaa ja luontoa. Esimerkiksi, jos ostaa kalan kaupasta, ei tarvitse välittää valtamerien tyhjentämisestä – yhteys ei ole välitön, vaikka totta kai tästä silti pitäisi välittää ja tuo yhteys hahmottaa.

Videolla he keskustelevat siitä, kuinka kulutuksen vaikutuksia ei järjestelmässämme näe suoraan. Esimerkiksi, jos ostaa kananmunan, siitä ei välittömästi havaitse, jos (nykyisen tehoeläintuotantomme tuntien: kun) kana on elänyt huonoissa olosuhteissa.

Boyle kertoo vuosia olleensa ympäristöaktivisti, käyttäen samalla asioita, jotka aiheuttivat ympäristökriisiä. Niinpä hän päätti jättää kaiken pois, mitä ei voisi tuottaa paikallisesti ja kestävästi. Tässä on havaittavissa ihailtavaa elämistä, kuten opettaa, myönteisessä mielessä, ja myös tarkkanäköistä oman toimintansa pohdiskelua.

Tunnistan erittäin paljon pohtineeni tätä samaa. Kärsin myös sisäisestä ristiriidasta, koska esimerkiksi työssäni joudun käyttämään korkeaa teknologiaa, jonka tuottaminen tuhoaa ympäristöä ympäri maailman. Pelkästään kaivannaisten kerrannaisvaikutukset elinympäristöihin ja ihmis- sekä eläinyhteisöihin ovat valtavat. Ja keinoäly on työnantajan visioissa valitettavasti koko ajan lähempänä.

Kingsnorth kysyy Boyleltä, mikä on pääasia, jonka hän on oppinut jättämällä sähkön, kulutustuotteet ja edistyneen teknologian pois? Ja mitä menettää, jos käyttää teknologiaa kuitenkin, mitä menettää saatuaan teknologian avulla asioita tehdyksi? Mitä Boyle on saanut?

Boyle vastaa: intiimi suhde maailmaan, parempi yhteys asioihin ympärillämme. Hän alkaa puhua rahasta ja teknologiasta. Boylen mukaan rahakin on teknologia, joka hämärtää luonnollisen suhteen asioihin. Älypuhelimen hän tuo esimerkkinä esille. Keskimäärin ihmiset käyttävät jopa kuusi tuntia älypuhelinta päivässä. Jos tämän ajan käyttäisi sen sijaan olemalla välittömässä kontaktinsa vaikkapa naapureihinsa, Boyle pohtii, millaisen muutoksen se toisi elämään, sekä omaan että naapuruston tai laajemman yhteisön. Ajatus on erittäin mielenkiintoinen.

Minulle tästä tulee mieleen esimerkki: sähkösaha käsisahan sijasta jättää pois fyysisen aktiivisuuden ja sitä kautta omakohtaisen suhteen polttopuuhun. Ei tee mieli tuhlata puuta, kun sen omalla hiellään on tuottanut. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, koska mökkeillessä olen pyrkinyt käsisahan ja kirveen käyttöön sähköisten tai bensakäyttöisten työkalujen sijasta. Erittäin osuvasti videon kommenteissa joku lainaakin kirjailija Wendell Berryä, joka on tunnettu perinteisiä välineitä käyttävänä maanviljelijänä ja teknologiakriitikkona:

"Tunsin miehen, joka moottorisahojen aikakaudella katkoi puunsa käsisahalla ja kirveellä. Hän oli terveempi ja järkevämpi mies kuin minä olen. Annan hänen muistonsa vaivata ajatuksiani."
Wendell Berry esseessä: Feminism, the Body and the Machine (Feminismi, keho ja kone, kirj. suom.)

Kingsnorth summaa, että pohjimmiltaan teknologia on anti-intimiteetin väline tai kone; teknologia vie suoran kosketuksen asioihin ja ihmisiin. Boyle puhuu transhumanistisesta unelmasta, jossa jokainen keskustelu taltioidaan ja välitetään esimerkiksi keinoälylle. Uutta tietoa minulle oli, että kustannussopimuksissa nykyään on maininta siitä, että erikseen pitää antaa lupa, jos keinoälylle annetaan oikeus kouluttaa itseään tai kouluttautua kirjan sisällöllä. Keskustelu siirtyykin tästä siihen, että keinoäly luultavasti pian korvaa kirjoittajat ja kirjailijat. Tästä Kingsnorth onkin kirjoittanut toisessa yhteydessä ja esittänyt, että verkkosivuilla mainittaisiin ylpeästi, jos niillä ei käytetä missään sisällön tuotannon vaiheessa keinoälyä. Iloksenne voin todeta tämän blogin olevan tällainen sivusto. Suurin osa teksteistä kirjoitetaan ensin käsin paperille, sitten näpyttelen ne luettavaksi tietokoneella. Harmillisesti en voi suoraan painattaa näitä lehtisiksi, mikä olisi mieluisin vaihtoehto. Tai ehkä voisin merkittävästi varojani tähän käyttäen, mutta lukijoita en onnistuisi löytämään.

Tämän jälkeen keskustelussa päästään tärkeään teemaan. Nimittäin rajoihin, jotka kukin itselleen asettaa suhteessa käyttämäänsä teknologiaan. Näistä asioista Kingsnorth puhuu myös em. kirjansa loppupuolella, ja edelleen suosittelen tämän viisaan teoksen lukemaan. Kingsnorthin kohdalla tämä raja kulkee keinoälyssä. Samoin itselläni. Päädyin tähän joskus ajauduttuani satunnaisesti töissä käyttämään keinoälyä. Tietenkään en voi työelämässä tähän kuin rajallisesti vaikuttaa, koska työnantajalla on tähän asiaan työnjohto-oikeus. Lopulta tulee pohdittavaksi, voinko rajan pitää myös työni menettämisen uhalla. He molemmat, Boyle ja Kingsnorth, suhtautuvat kriittisesti ajatukseen teknologian neutraaliudesta. He ovat tässä samoilla linjoilla kuin ranskalainen sosiologi Jacques Ellul. He toteavat, että teknologialle on päämäärä, telos, eikä auta puolustella sitä käytettävän hyvään. Se, että käytän tietokonettani hyvään, ei poista sen ekologisia vaikutuksia, jotka edellä mainitsin.

Autoa esimerkkinä käyttäen he keskustelevat siitä, mitä käy, kun jostakin teknologiasta tulee normi. Silloin siitä on vaikea luopua. Auton kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että koko kulttuurimme yhdyskuntarakenteita myöten on suunniteltu autoilua silmällä pitäen. Tätä voi verrata aikaisempaan kirjoitukseeni mukavuudenhalun tyranniasta (esim. tässä tekstissä). Teknologian vastustaminen yksilötasolla on vaikeaa, jos muut ihmiset käyttävät niitä. Älypuhelimesta on koko ajan vaikeampaa kieltäytyä, puhujat tuovat esille. Tämän voi jokainen Suomessakin kokea, miten vaikeaksi arki muuttuu, jos ei käytä älypuhelinta. Lisääntyvässä määrin asiat rakennetaan sillä oletuksella, että ihmisellä on älypuhelin käytössään. Siitä on tullut de facto oletusarvo.

Rajat, koskien myös tehokkuutta, siis tarvitaan. Kysymys kuuluu, mihin asettaa raja tässäkin. Kyseessä on myös Boylen mukaan kyse siitä, millaista on elää ihmisenä, elämän merkityksellisyydestä. Helppouden ja mukavuuden lupaus ei kuitenkaan toteudu. Sen sijaan seuraa lisää ruutuaikaa ja mielenterveyden ongelmia.  Voimme lopettaa Kingsnorthin oivalliseen ajatukseen: "Ihmisenä oleminen on oikeastaan aika tehotonta."

Ks. myös Paul Kingsnorth: Agains the Machine: The Unmaking of Humanity.