Kesäkuussa (Yle 26.6.) toimittaja Tuija Siltamäen kolumni herätti keskustelua. Siltamäki esitti, että nykyihmiseltä ei voi vaatia mitään, vaikka samaan aikaan yleisesti puhistaan nykyihmisten vaatimusten kasvaneen. Siltamäen näkemykset herättivät vastakaikua. Provosoivasti jo otsikossa Siltamäki kirjoittaa, että nykyihminen "ei pysty lukemaan kirjoja, ottamaan selvää asioista eikä olemaan ajoissa ja syyttää siitä yhteiskuntaa".
Hän viittaa useisiin lähteisiin ja antaa väitteistään osuvia esimerkkejä. Lukutaidon globaali jatkuva heikentyminen – ja hyödyntäminen, käyttö – etenkin nuorten keskuudessa on aihe, jota olen paljon miettinyt. Viime aikoina julkaistuista kirjoista tulee mieleen Johann Harin teos Kadonnut keskittymiskyky (Stolen Focus), jossa kirjailija kertoo globaalista älylaitteiden ja ympäristömme aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta.
Tieto-Finlandia voittaja Ville-Juhani Sutinen pohti samansuuntaisia teoksessaan Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Sutisen mukaan nykyihminen ei viitsi nähdä vaivaa vaikeiden asioiden eteen, vaan aikaamme pikemminkin kuvaa se, että suorastaan ylistetään asioiden helppoutta ja vaivattomuutta. Näin jäävät saamatta myös todelliset palkinnot ja saavutukset, jotka voi saavuttaa vain vaivannäöllä. Tolstoin tai Dostojevskin romaanien lukeminen ei ole helppoa etenkään keskittymiskykynsä lyhyillä dopaaminiruiskeilla pilanneille nykyihmisille, mutta ehdottomasti lukeminen on vaivan arvoista. Parhaimmillaan hyvä teos ravisuttaa ihmistä ja tapaa, jolla hän suhtautuu maailmaan ja muihin ihmisiin. Se vaatii kuitenkin vaivaa – ja vaivannäköä.
Jo ennen älylaitteita Internet muutti tapaamme lukea. Kirjassaan Pinnalliset –mitä Internet tekee aivoillemme kirjailija Nicholas Carr toi esille tutkimuksia, joiden mukaan lukutapamme on muuttunut entistä selailevammaksi. Koska globaalisti ei enää pystytty keskittymään pitkiin, yhtenäisiin teksteihin, ovat sanoma- ja aikakauslehdet sopeutuneet tähän kehitykseen lyhentämällä palstojaan ja lisäämällä otsikoita. Samalla on kärsinyt analyyttisen ajattelun kykymme, kun emme pysty keskittymään pitkiin aineistoihin.
Joten ihmekös tuo, että edes yliopisto-opiskelijat eivät enää pysty Suomessa lukemaan. Herää kysymys, miksi ihmeessä he ylipäätään kuvittelevat pystyvänsä opiskelemaan, jos eivät pysty edes suomeksi lukemaan kirjoja? Miksi he opiskelevat? Yksilöt ovat järjestelmän uhreja, mutta tässä hetkessä vain yksilötasolla ongelmaa pystytään laajemman ratkaisumahdollisuuden puuttuessa ratkomaan. Koulutusinflaatiosta on puhuttu jo pitkään, mutta nykyopiskelijoiden laatu näemmä antaa sille aivan uuden merkityksen.
Mukavuudenhalu ja helppouden seireenien houkutus näkyy aivan kaikessa nykyajassa. Olen pitkään ihmetellyt ulkona liikkuessani ja ihmisiä seuratessani, miksi täysin terveet, jaloillaan pysyvät ihmiset käyttävät pieniinkin matkoihin ja nousuihin portaita ja erilaisia motorisoituja vimpaimia. Ja sitten vapaa-ajalla saatetaan ajella kuntosalille harrastamaan liikuntaa, joka ei kuitenkaan korvaa muun ajan passiivisuuden aiheuttamia haittoja fyysiselle terveydelle.
Työpaikkani pyörätelineellä tämän ilmiön voi hyvin havaita konkreettisesti: suunnilleet puolet polkupyöristä on sähköpyöriä. Lisäksi on parkissa sähköpotkulautoja. Jälleen on siis uusia vimpaimia saatettu laajaan käyttöön jo ennestään hirmuisen ja kuormittavan elintasomme päälle. Samaan aikaan toisaalla syntyy valtavia avolouhoksia ja pohjavesiä imetään kuiviin, kun akkumineraaleja louhitaan. Suomestakin ollaan tekemässä kaivoskolonisaation luvattua maata, minkä Jyrki Kataisen hallituksen aikaiset barbaariset kaivoslait mahdollistavat.
Sanomalehti New York Times julkaisi vuonna 2018 Tim Wun mielipide-esseen Tyranny of Convenience (suom. Mukavuudenhalun tyrannia). Wu aloittaa esseensä toteamalla, että mukavuudenhalu on maailman vähiten ymmärretty ja aliarvioiduin voima. Hän osoittaa esseessään, että vaikka ilmiö onkin tylsä, niin tyhjänpäiväinen ja mitätön se ei suinkaan ole.
Wun määritelmässä 2000-luvun mukavuudenhalu on tehokkain ja helpoin tapa hoitaa kunkin tehtävät. Erityisesti hän toteaa tämän voiman riivaavan yhdysvaltalaisia, nk. "amerikkalaisia", millä tarkoitetaan sikäläisessä kontekstissa hämmentävästi vain Yhdysvaltain asukkeja.
Helppous nähdään parhaaksi vaihtoehdoksi, eikä mukavuudenhalulta nähdä muita vaihtoehtoja. Kun on tottunut kulkemaan hissillä, on vaikea nähdä portaiden hyötyjä ja näkemään hieman vaivaa hyötyliikunnan saamiseksi. Helpompi vaihtoehto ei aina ole paras kokonaisuuden kannalta, oli kyse sitten yhteiskunnan tai yksilön näkökulmasta.
Helppouden ja kätevyyden taustalla voidaan nähdä yleviäkin ajatuksia, kuten Wu huomauttaa. Varmastikin joku jossain on ajatellut, että kun aikaa ei mene välttämättömyyksiin, jää aikaa itsensä kultivoinnille, kuten Wu asian ilmaisee. Mutta kuten tiedämme, ei lisääntynyt vapaa-aika ole suinkaan mennyt itsensä kehittämiseen. Pahimmillaan ajankäyttö on suurta elintasomasturbaatiota, jossa kaikki alhaisimmatkin halut tyydytetään mahdollisimman helposti ja vähällä vaivalla.
Suomalaista elämää seuratessa ei voi kuin sanoa, että mukavuudenhalu on täälläkin valloillaan. Äänikirjoja kuunnellaan mieluummin kuin keskityttäisiin oikeisiin kirjoihin. Valmisruokien myyntimäärät tekevät uusia ennätyksiä. Ei viitsitä kävellä ja kulkea portaita, kun se on niin vaikeaa. Erään ystäväni naapuri ajaa muutaman sadan metrin työmatkan autolla töihin ja valittaa samassa, että fatbike-polkupyörä on jäänyt varastoon, koska se on sähköistämätön ja ei sitä jaksa polkea. Kyse on kolmikymppisestä ihmisestä.
Ei kai sitä pyörää jaksa polkea, jos ei koskaan polje! tekee mieleni huutaa.
Helppo on siis yhtyä Siltamäen sanoihin, ettei nykyihmiseltä oikein voi vaatia mitään... Essessään Wu tuo esille, että aina on ollut mukavuudenhalun vastustajia. Suurin ongelma on ihmiskuvassamme: mitä olemme, jos teemme kaiken helpoimman kautta. Millainen on ihminen, joka ei ponnistele millään elämänsä osa-alueella minkään eteen yhtään enempää kuin on pakko? Yksilöllisyys ja merkitys katoavat elämästä, menettää vaivannäön takana olevan palkitsevuuden ja merkityksellisyyden, jos heittäytyy helppouden vietäväksi. Usein elämän tärkeimmät asiat eivät ole niitä helpoimpia.
Ensin mukavuudenhalu teknologiassa ja tuotteissa mahdollisti kotitöiden mukavuuden ja helppouden. Toisessa mukavuudenhalun teknologian aallossa Wun mukaan ihminen kulki Walkmanit korvilla omassa kuplassaan, tuotti eräästä näkökulmasta yksilöllisyyttään helpolla tavalla. Toisaalta voimme helposti kritisoida tätä näkemystä, jonka mukaan yksilöllisyyttä tuotetaan massatuotetulla Sony Walkmanilla. Mutta ehkä siinä onkin asian ydin: se ei olekaan yksilöllisyyttä, vaan kaupallista laumasieluisuutta, toisin kuin meidät on mainonnalla indoktrinoitu ajattelemaan. Wu kuvaa näitä teknologioita massaindividualisoinnin teknologioiksi, jotka homogenisoivat meidät. Hän huomauttaa ja esittääkin tärkeän kysymyksen:
"Henkilönä olemisessa ei ole kyse vain siitä, että on olemassa vaihtoehtoja joita harjoittaa. Siinä on kyse myös siitä, miten kohtaamme eteemme tulevat tilanteet, kuinka pääsemme yli arvoisistamme haasteista ja suoritamme vaikeat tehtävät – elämän kamppailut, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme. Mitä tapahtuu ihmiskokemukselle, kun niin monet esteet, haitat, vaatimukset ja valmistautumiset on poistettu?" (suomennos minun)
Wu jatkaa, että vaikeudet ovat oleellinen osa ihmisenä olemista. Ne muovaavat meitä yksilöinä. Millaisia yksilöitä tulee helppoheikeistä, jotka eivät kykene mihinkään vaikeaan? Miten sellaiset ihmiset voivat perustaa perheitä ja kasvattaa lapsia? Miten helpoimman kautta menevä voi hoitaa yhteiskunnallisesti välttämättömiä ja tärkeitä vastuutehtäviä, jotka saattavat olla tylsiä, mutta välttämättömiä velvollisuuksia? Jos sitä viitsisi viitsimättä päästyään -tyyppinen ihminen ei ole sellainen, josta kirjoitetaan homeerisia tai kalevalaisia epiikoita tai kaiverretaan patsaita kullasta ja norsunluusta. Ovatko ideaalimme todella niin surkeat, että tyydymme tähän ja kulttuurillamme, jota voisi tässä kontekstissa luonnehtia antikulttuuriksi, tuotamme ja uusinnamme?
Olemme siis lisääntyvässä määrin ihmisiä, jotka eivät kykene lukemaan, ajattelemaan eivätkä liikkumaan. Tulee mieleen kalastaja–filosofi Pentti Linkolan kuvaus lötkönvetelästä nisäkkäästä, joka hylkää vastenmieliset lihaksensa ja väkivahvan selkänsä. Tämä lötkönvetelä ja "idioluution" riivaama nisäkäskö ratkaisee aikamme ongelmat tai rakentaa millään tavalla mielekästä ja kestävää tulevaisuutta? Herra varjele.
 |
| Kuva: RegionalQueenslander, CC BY-SA 4.0 |