Asioiden todellinen hinta

Mack Male from Edmonton, AB, Canada, CC BY-SA 2.0 <https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0>

Kävelin Lahden torin laitaa. Oli aamutuima vielä. Mies istuskeli penkillä laskeskelemassa kolikoitaan. Kolikoita ei näyttänyt olevan paljon ja ne olivat pikkurahoja. Pikkurahat, laskentatapa ja miehen olemus synnyttivät yhdessä vaikutelman, että hän räknäsi viimeisiä rahojaan. Otaksun, että rahojen käyttötarkoitus kyseisellä herralla olivat erinäiset väkijuomat.

Aki Kaurismäen Kuolleissa lehdissä (2023) Alma Pöystin esittämä Ansa laskeskelee kolikkokukkarostaan rahoja menetettyään hieman aiemmin työnsä valintamyymälässä. Katsoja näkee, ettei rahaa juurikaan ole. Rahojen loppumisen uhatessa Ansa sammuttaa sähköt asunnostaan.

Tätä kirjoittaessani, Suomessa 2025 anno Domini, on meillä käteisen rahan käyttäminen poikkeus ja pitkälti väistynyt korttimaksujen tieltä. Palveluntuottajilla ja yrittäjillä ei ole velvollisuutta ottaa vastaan käteistä. Pahimmillaan siihen jopa suhtaudutaan karsaasti.

Palatkaamme alussa esittämiini kuviin. Mies kaivelemassa viimeisiään. Elokuvakohtaus, jossa päähenkilöä uhkaava vararikko näytetään. Käteinen mahdollistaa tämän tehokkaan visuaalisen kerronnan. Digitaalis–elektroniset vastineet eivät, rohkenen väittää, voi yltää samaan ilmaisun tehokkuuteen. Niin, ja niistä uupuu Korkea tyyli.

Mikäli minulta kysyttäisiin, silkat tyylilliset ja myös numismaatilliset näkökohdat riittäisivät perusteiksi sille, että käteisen tulisi olla ensisijainen maksuväline. Tai vähintäänkin tulisi EU:n direktiivitasolla turvata unionin kansalaisten oikeus käyttää käteistä rahaa maksuvälineenä arjessa. Panokset ovat kuitenkin isommat, ja esittämieni kuvien kaltaisten näkymien jääminen paitsioon tulevaisuudessa on suuremmista asioista kuvaava esimerkki.

Esimerkki osoittaa elämämme teknis–digitalisoitumisen myötä meidän menettävän jotain kaunista ja merkityksellistä. Vieläpä kuvaavampaa on, ettemme (oletetun) talouskasvun kiilto silmissämme ja teknologiafundamentalismin kiimassamme edes kysy tai ajattele, mitä inhimillistä ja kaunista kulloinkin menetämme. Niin kutsutun keinoälyn esille rynnistäminen lähikoina on tästä ääriesimerkki.

Keinoälylle voidaan ulkoistaa tehtäviä, joihin on vaadittu aivan viime aikoihin saakka ihmisen työpanosta. Sen avulla voidaan väsymättömän analyysin lisäksi luoda loputon kuvan, tekstin, äänen jne. virta. Nämä itsessään ovat sieluttomia luonnoksia. Karmeinta kuitenkin on, että keinoälyn myötä menetämme ensin viitseliäisyyden, lopulta osaamisen luoda mitään itse.

Eikä tässä vielä kaikki. Jo entuudestaan valtaisaa tiedon ja materiaalin määrää paisutetaan keinoälyn tuotoksilla. Silloin kaikki aito ja kaunis jää roskan alle.

Meidän kannattaisi ihmiskuntana useammin kysyä uusia keksintöjä ja teknologiaa käyttöön ottaessamme perusteita. On syytä kysyä, miksi, keitä mikin hyödyttää ja mitä menetämme. Asioilla on hintansa niin ekologisena jalanjälkenä kuin kokemusmaailmamme piirissäkin. Olkaamme kriittisiä, jotta elämä olisi mahdollisimman kaunista.