 |
| "Diginomadit" tekemässä jotain mielettömän tärkeää. Kuva:Steven Zwerink, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons |
Huolimattomasti ja ohimennen lausutut työtoverin sanat jäivät mieleeni. Viikkokausia ne ovat myllänneet sisimmässäni, jauhaneet kuin jääkautiset kivilohkareet hitaan väkivaltaisesti kovertavat kallioon hiidenkirnua. Kävi näet niin, jotta tuo kollega julkesi minulle lausuman sähkökäyttöisistä “polku”pyöristä: “Siirtyisit sinäkin jo nykyaikaan.”
Onneksi suuni oli tyhjä, etten vetäissyt
mitään väärään kurkkuun, eikä sydänalakaan ole heikolla tolalla. Sillä kovin
pahasti hänen virkkomansa minuun osui. Kaiken kukkuraksi asiayhteydestä ja
aiemmasta keskustelusta valkeni hänen olleen vieläpä aivan tosissaan.
Nyt, viikkoja myöhemmin pahimmasta järkytyksestä
selvittyäni, pystyn hieman hänen esittämäänsä, ja mitä se ilmensi, erittelemään.
Hänen mielestään siis, koska en kannata sähköpolkupyörää, en ole nykyajassa
tahi nykyaikainen. Toisin sanoen olen jälkeenjäänyt, ilmaisun tässä
merkityksessä, ja se on huono asia, seikka joka tulisi korjata.
Vielä syvemmällä tasolla tuttavan turina
tuo esille, että perinteinen, lihasvoimalla kuljetettava polkupyörä ei ole
nykyaikainen ja vastaa ajan henkeen. Ollakseen “nykyaikainen” on lihasvoima
hyljättävä, vanha mankeli lempattava pois. Jos haluaa käyttää kehoaan
liikkumiseen, annetaan ymmärtää, että olisi jotenkin tolkuton.
Esimerkki paljastaa jotain hyvin
perustavanlaatuista suhteestamme (uuteen) teknologiaan ja tavastamme
tarkastella maailmaa. Ei lie yllättävä johtopäätös, että katsomme maailmaa
irrallisina osasina, irrallaan kaikesta muusta. Koko talousjärjestelmämme ja
globaalikapitalistinen juurettoman kosmopoliitin ihanteemme rakentuu tälle
paikattomuuden aatteelle. Paikattomuuden, jossa on hyväksyttävää, Wendell
Berryä lainaten, tuhota toinen paikka toisen hyväksi.
Polkupyörä tapauksena alleviivaa, kuinka
olemme valmiita harakkamainen uutuudenviehätys silmissämme hylkäämään
kokonaisuuden uuden osan vuoksi. Lihasvoiman hylkäämällä jätämme huomiotta
liikunnon tarpeemme, joka ei mystillisesti poistu, vaikka sähköpyöräkauppias
meille kuinka lirkuttelisi. Emme tarkastele tällöin itseämme edes kehollisena
olentona kokonaisvaltaisesti – muista ulottuvuuksista nyt puhumattakaan.
Vanha pyörä hylätään korkeamman teknologian, enemmän raaka-aineita, logistiikkaa jne. vaativalla tuotteella. Ajatustakaan ei uhrata sille, mitä tämä kaikki tarkoittaa laajemmin. Jykevämmät rungot, sähkömoottorin osaset ja akut sekä niiden vaatima sähkö eivät synny tyhjästä. Ne tarkoittavat kaadettua metsää, louhittua ja tuhottua ekosysteemiä ja saastunutta, elinkelvotonta yhteisöä aina jossakin. Vaikka niin kutsuttu diginomadi[1] (ärsyttävä käsite kaiken kaikkiaan) ei tätä ymmärrä, paikatonta elämäntapaa ei ole. Vaikka huomiomme ja elämysmaailmamme sitä myöten olisi digitaalisessa näyttöruutujen virrassa, kaikki siihen vaadittava infrastruktuuri aineellistuu jossakin. Ja vieläpä hirvittävillä tavoilla.
Esseessään Word and Flesh (“Sana
ja liha”, kirj. Suomennos) Wendell Berry tarkastelee tätä samaista
ajattelutapaa, joka jättää seuraukset valinnoistamme huomiotta:
“Me kaikki elämme ryöväämällä luontoa, mutta elintasomme vaatii, että ryöväämisen on jatkuttava.” (kirj. suom.)
Suomessa samaa ovat tuoneet myös esille
lukuisat ajattelijat. Kalastaja-filosofi Pentti Linkola kirjoittaa tästä
esimerkiksi luonnonsuojeluväkeä kritisoivassa esseessään Tuoreita voimia
luonnonsuojelun vallankumoukseen (Luonto-Liiton talvipäivillä 1970):
“[Enemmistö] hävittää taloutensa vähittäismaksuihin, polttoaine- ja korjaamolaskuihin, hukuttaa lomamatkojensa ilot ja kesäkukkien tuoksut epäselvänä mylläkkänä viliseviin ikkunaruutuihin painostavassa ahtaudessa, vaihtaa Suomen metsät Englannin, saksan ja Japanin tehtailijoiden törkeän näköiseen peltiromuun, hävittää lihaksensa ja terveytensä – ja ajaa lopuksi kuoliaaksi lapsensa ja puolisonsa; kaiken tämän mitä suurimmassa määrin omasta vapaasta tahdostaan.”
Linkola tuo esille näkökulman siitä, mihin
vaihdamme uuden teknologian. Hän viittaa myös kokemukselliseen puoleen,
esimerkiksi maisemaan, joka jää auton ikkunasta vauhdissa tarkasteltaessa köyhäksi.
Sähköpyöräilijä samoin kiirehtii, vauhtiin eivät vaikuta fyysillisen kunnon
kaltaiset ruumiilliset, luonnolliset rajat. Yleistä on, ettemme koskaan, ikinä
kysy, mitä menetämme ottaessamme uutta teknologiaa käyttöön. Etenkään
sielullista, ihmisyyteemme vaikuttavaa ydintä emme tarkastele. Tokko insinööreillä
nyt sielua tosin onkaan, korkeintaan jonkinlainen konesydän ja peltikeuhkot.
Kun korvaamme koululaisten kirjat
tietokoneilla, emme kysy, mitä menetämme lukukokemuksessa ja
keskittymisrauhassa. Kun kuljemme hissillä portaiden sijaan, emme kunnostamme
ja lihaksistamme murehdi. Korvatessamme runouden kännyköiden näytöille syötettävällä,
algoritmisen orjuuden logiikalla toimivalla pikavideo- ja viihderoskalla, emme
kysy sydämemme kohtalosta. Menettäessämme ihmisyytemme, menetämme kaiken. Niin
että pitäkää sähköpyöränne kaukana minusta!
[1]: Juureton, läppärikansalainen, jonka työ tai elinkeino toteutetaan tietokoneella etäyhteyksin. Yleinen näky eri puolilla maailmaa etenkin ylikansallisten kahvilaketjujen tiloissa.