Kuljin taannoin junalla Balkaneille aina Kreikkaan asti. Junamatka itsessään kesti noin viisi vuorokautta ja perille päästyäni olin erittäin väsynyt enkä matkalla juna-asemalle heti osannut iloita miljööstä.
Vietin tuolloin vajaat kaksi viikkoa pääasiassa Thessalonikissä, jota olen pitänyt erittäin mielenkiintoisena kaupunkina. Siellä Kreikan rikas historia ilmentyy monipuolisesti: Pääkatu on osa entistä Via Egnatiaa, joka oli tärkeä kulkuväylä roomalaisajalla. Kuuluisa Galeriuksen kaari niin ikään muistuttaa keisareiden Roomasta meitä nykyajankin matkailijoita. Osmanniajasta jäänteenä on mm. entisen kylpylän jäännökset. Valitettavasti osmanniajan rakennuskantaa on Thessalonikistä kuten muualtakin Kreikasta hävitetty aikoinaan, koska itsenäistymisen jälkeen on osmannivallan aikaa pidetty epähelleenisenä.
Thessalonikissä muuan sattuma opetti minulle jotakin kreikkalaisista. Tapasin hostellissa uusiseelantilaisen matkailijan. Hän oli mukava veikko ja meitä yhdisti yksin matkustaminen ja muukalaisina oleminen Makedonian maakunnan pääkaupungissa. Lähdimme käymään kansatieteellisessä museossa, joka sijaitsee lähellä Thessalonikin rantaraittia Leoforos Nikistä (‘Voiton tietä’). Rantaraitilla maissinmyyjät valmistelivat pieniä grillikojujaan ja kävelijöitä oli nauttimassa kuumasta päivästä.
Olimme etukäteen selvittäneet aukioloajat, ja päästyämme perille vanhannäköisen, valkeasta kivestä rakennetun museorakennuksen eteen, portilla oleva kyltti vahvisti tietomme siitä, että museon tulisi olla avoinna. Kuitenkin museon ovella meitä oli vastassa yllätys: ovet olivat suljetut. Kun vetäisimme ovenrivasta, eivät ovet auenneet. Tarkistimme kyltin vielä uudestaan. Kyllä, museon olisi pitänyt olla auki.
Yritimme kurkistella sisälle oven pienistä ikkunoista. Sisällä oli valot ja näimme liikehdintää. Yritimme vielä kerran vetää ovea, josta kuului rynksähtävä ääni kahvasta vetäessämme. Kohta noin viisikymmentävuotias vanttera naishenkilö tuli avaamaan oven. Hän tiedusteli, mikä asiamme mahtaa olla. Selitin hänelle kreikaksi, että kyltin mukaan museon pitäisi olla auki, joten tahtoisimme päästä sisälle. Nainen selitti, ettei museo ole tänään auki, koska sisällä ei ole ketään, joka voisi myydä meille pääsyliput. Meidän pitäisi tulla uudestaan huomenna. Yritin ystävällisesti tiedustella tarkempaa tietoa siitä, miksei museo ollut auki kuten piti, mutta edelleen vastaus pysyi samana eikä lisäselvennystä asiaan tullut.
Ovi sulkeutui naisen mentyä takaisin sisälle. Jäimme uusiseelantilaisen kanssa ihmettelemään ja pohdimme, ettei kummankaan kotimaassa moista voisi tapahtua. Harmittelin tapahtunutta ja pohdin, että meidän täytynee palata asiaan toisella kertaa. Uusiseelantilainen sanoi, että meidän kannattaisi jäädä istuskelemaan sisäpihalle. Ihmettelin miksi, ja myös emmin, tohtisiko moista tehdäkään. Uusiseelantilainen vakuutti, että tietää nämä tällaiset jutut ja kertoi muuan tapahtuman matkansa varrelta:
Hän oli ollut Albaniassa ja kertonut oppineensa jotakin Balkanin ihmisistä. Siellä matkustaessaan taksilla oli kuljettaja yhtäkkiä pysähtynyt ja kertonut, että hänen serkkumiehensä vie nyt matkustajan perille; kotona oli tullut jokin tilanne ja kuljettajan täytyi itse siksi lähteä kotiinsa. Perhe oli ollut tärkein, mutta albanialainen ei ollut tahtonut jättää muukalaistakaan pulaan. Istahdimme museon sisäpihan kahvion pöydälle odottelemaan niin, että toisen meistä kasvot olivat museolle päin. Oloni oli kiusaantunut ja esitin edelleen poistumisen mahdollisuutta, mutta uusiseelantilainen oli vankkumaton. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei museon henkilökunta tahtoisi aiheuttaa meille pahaa mieltä meidät tavattuaan.
Yllätyksekseni ei mennyt kauaakaan, kun ovet hetkeä sitten avannut nainen avasi jälleen museon ovet ja viittoi meitä luokseen: nyt sisällä oli joku, joka pystyisi myymään meille liput. Toinen naishenkilö möi meille liput ja autioon museoon sytytettiin valot meitä varten. Me muukalaiset pääsimme tutustumaan Makedonian alueen kansatieteelliseen perintöön.
Vietin tuolloin vajaat kaksi viikkoa pääasiassa Thessalonikissä, jota olen pitänyt erittäin mielenkiintoisena kaupunkina. Siellä Kreikan rikas historia ilmentyy monipuolisesti: Pääkatu on osa entistä Via Egnatiaa, joka oli tärkeä kulkuväylä roomalaisajalla. Kuuluisa Galeriuksen kaari niin ikään muistuttaa keisareiden Roomasta meitä nykyajankin matkailijoita. Osmanniajasta jäänteenä on mm. entisen kylpylän jäännökset. Valitettavasti osmanniajan rakennuskantaa on Thessalonikistä kuten muualtakin Kreikasta hävitetty aikoinaan, koska itsenäistymisen jälkeen on osmannivallan aikaa pidetty epähelleenisenä.
Thessalonikissä muuan sattuma opetti minulle jotakin kreikkalaisista. Tapasin hostellissa uusiseelantilaisen matkailijan. Hän oli mukava veikko ja meitä yhdisti yksin matkustaminen ja muukalaisina oleminen Makedonian maakunnan pääkaupungissa. Lähdimme käymään kansatieteellisessä museossa, joka sijaitsee lähellä Thessalonikin rantaraittia Leoforos Nikistä (‘Voiton tietä’). Rantaraitilla maissinmyyjät valmistelivat pieniä grillikojujaan ja kävelijöitä oli nauttimassa kuumasta päivästä.
Olimme etukäteen selvittäneet aukioloajat, ja päästyämme perille vanhannäköisen, valkeasta kivestä rakennetun museorakennuksen eteen, portilla oleva kyltti vahvisti tietomme siitä, että museon tulisi olla avoinna. Kuitenkin museon ovella meitä oli vastassa yllätys: ovet olivat suljetut. Kun vetäisimme ovenrivasta, eivät ovet auenneet. Tarkistimme kyltin vielä uudestaan. Kyllä, museon olisi pitänyt olla auki.
Yritimme kurkistella sisälle oven pienistä ikkunoista. Sisällä oli valot ja näimme liikehdintää. Yritimme vielä kerran vetää ovea, josta kuului rynksähtävä ääni kahvasta vetäessämme. Kohta noin viisikymmentävuotias vanttera naishenkilö tuli avaamaan oven. Hän tiedusteli, mikä asiamme mahtaa olla. Selitin hänelle kreikaksi, että kyltin mukaan museon pitäisi olla auki, joten tahtoisimme päästä sisälle. Nainen selitti, ettei museo ole tänään auki, koska sisällä ei ole ketään, joka voisi myydä meille pääsyliput. Meidän pitäisi tulla uudestaan huomenna. Yritin ystävällisesti tiedustella tarkempaa tietoa siitä, miksei museo ollut auki kuten piti, mutta edelleen vastaus pysyi samana eikä lisäselvennystä asiaan tullut.
Ovi sulkeutui naisen mentyä takaisin sisälle. Jäimme uusiseelantilaisen kanssa ihmettelemään ja pohdimme, ettei kummankaan kotimaassa moista voisi tapahtua. Harmittelin tapahtunutta ja pohdin, että meidän täytynee palata asiaan toisella kertaa. Uusiseelantilainen sanoi, että meidän kannattaisi jäädä istuskelemaan sisäpihalle. Ihmettelin miksi, ja myös emmin, tohtisiko moista tehdäkään. Uusiseelantilainen vakuutti, että tietää nämä tällaiset jutut ja kertoi muuan tapahtuman matkansa varrelta:
Hän oli ollut Albaniassa ja kertonut oppineensa jotakin Balkanin ihmisistä. Siellä matkustaessaan taksilla oli kuljettaja yhtäkkiä pysähtynyt ja kertonut, että hänen serkkumiehensä vie nyt matkustajan perille; kotona oli tullut jokin tilanne ja kuljettajan täytyi itse siksi lähteä kotiinsa. Perhe oli ollut tärkein, mutta albanialainen ei ollut tahtonut jättää muukalaistakaan pulaan. Istahdimme museon sisäpihan kahvion pöydälle odottelemaan niin, että toisen meistä kasvot olivat museolle päin. Oloni oli kiusaantunut ja esitin edelleen poistumisen mahdollisuutta, mutta uusiseelantilainen oli vankkumaton. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei museon henkilökunta tahtoisi aiheuttaa meille pahaa mieltä meidät tavattuaan.
Yllätyksekseni ei mennyt kauaakaan, kun ovet hetkeä sitten avannut nainen avasi jälleen museon ovet ja viittoi meitä luokseen: nyt sisällä oli joku, joka pystyisi myymään meille liput. Toinen naishenkilö möi meille liput ja autioon museoon sytytettiin valot meitä varten. Me muukalaiset pääsimme tutustumaan Makedonian alueen kansatieteelliseen perintöön.