Anna aikaa tuntea

Huomasin vaipuneeni, tai jopa vajonneeni, nopeuden ja tehokkuuden seireenien sulolaulujen pauloihin. Kirjoitin paljon kuudessakymmenessä päivässä. Esikuvanani olivat menneiden (parempien?) aikojen niin kutsutut 'senttarit', jotka saivat palkkansa sanojen määrästä riippuen.

Nopeasti kirjoittamalla voi synnyttää suuria tekstimassoja, mutta huomasin jääväni kirjoittamisen prosessissa ulkopuoliseksi sairastaessani kymmensormiripulia, joka purkautui tietokoneeni ruudulle. En kokenut liiemmin innostusta, liikutusta kuin iloa tai suruakaan. Olin kuin patsas, joka kivisenä kaikin tavoin kököttää torilla, liikkumattomana. Kykenemättömänä ottamaan osaa elämään, jota vilisee ympärillä.

Lopetin kirjoittamisen. En tiennyt miksi. En ennen kuin joitakin viikkoja myöhemmin, kun minulla oli aikaa ajatella.

Ironista kyllä, omille ajatuksilleni siunaantui aikaa vasta nuhakuumeen kammettua minut vuoteenomaksi. Miesflunssan äärimmäisessä alhossa ja ahdingossa aatos iti pääkopassa. Keho tarvitsi lepoa, mutta noin viiden päivän sairastelun aikana tuli ilmeiseksi myös hengen nääntynyt tila, joka vaati pysähtyneisyyden ylellistä tilaa.

Kuumeen ollessa korkealla päätä särki. Vakuuttuneena kuumeen ja kivun jalostavasta ja parantavasta vaikutuksesta yritin kärvistellä ilman nykyaikaisen lääketieteen suomia lääkinnällisiä helpostusrohtoja. Ja, siinä, kurjana maatessani, huomasin minuuteni avautuvan.

Lyhyesti ilmaistuna tilani oli dramaattinen, suorastaan traaginen: olin kadottanut elämästäni runouden! Enkä tarkoita runoutta vain kirjallisuuslajin merkityksessä, vaan syvimmässä runouden mielessä, esteettis–kokemuksellisessa mielessä. Elin elämää kuin tunnoton kone.

Katsoin elokuvan voinnin hieman kohennuttua. Japanilaisen elokuvaohjaaja Akira Kurosawan mukaan elokuvssa on ainutlaatuista elokuvallista kauneutta, joka syntyy eri taidelajien synteesistä. Mutta milloin minä olin viimeksi kokenut tuon elokuvallisen kauneuden?

Pitkät joutilaat päivät sairasvuoteella olivat valmistaneet minua elävän kuvan runoudelle, jonka koin jälleen kuin olisin nuori ja näkisin ensimmäisen suurelokuvani. Runouden kato ei ollutkaan siis silkkaa ikääntymistä; kyse oli jostain paljon vakavammasta.

Havainto järisytti minua. Sama ilmiö oli ilmiselvästi kaikkialla. Aloin kerätä havaintoja. Uusi, tässä suhteessa valaistuneempi minäni luki ja kuunteli, katseli ja havainnoi. Selväksi tuli, että ajassamme ei ollut sijaa millekään aidolle, ei hiljaiselle hetkelle, kauniille kokemukselle, toistemme, kaiken elollisen kohtaamiselle.

Mitä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen puolestaan tuli, sairaus ylettyi sinnekin. Kirjat, jotka ovat ajattomia ihmissielun kuvaajia väkevimmillään, olivat monet nykylukijat (minä mukaan lukien) valmiita julistamaan liian hitaiksi, pitkäveteisiksi ja kaikin puolin tarpeettomiksi. Meillä ei näille opuksille yksinkertaisesti ole aikaa tahi kärsivällisyyttä.

Nämä kirjat alkavat olla yhtä uhanalaisia kuin käsinkirjoittaminen. Eikä ole suinkaan sattumaa, että historian suurimmat mestarit laativat teoksensa käsin. Kynttilän, lyhdyn tai päreen valossa he viettivät lukemattomia pitkiä iltoja mustekynä ainoana aseenaan. Kynän mahti on tunnettu kautta aikain; totesihan Cicerokin Julius Caesarista tämän tuottaneen Roomalle enemmän kunniaa kynällään kuin miekallaan.

Jos kynän tilalla olisi ollut kirjoituskone tai vieläpä tietokone, olisiko sellaisia maailmankirjallisuuden mestariteoksia kuin Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai Victor Hugon Kurjat koskaan syntynytkään? Ehkä olisi, mutta emme välttämättä tuntisi niitä samanlaisina merkkipaaluina kuin nyt tunnemme.

Jo silkka hitaus, joka johtuu välineestä, antaa mustekynän tai lyijyknän käyttäjälle toisenlaisen mahdollisuuden päästä syvemmälle ihmisyyteen. Ajattelulla ja käsinkirjoittamisella on tärkeä yhteys. Ja hitaus itsessään tekee mahdolliseksi myötäelämisen ja empatian. Ilman niitä tuskin voi sanoa mitään sellaista, joka sadan tai kahdensadan vuoden päästä olisi merkityksellistä ja universaalisti puhuttelevaa.

Ihminen on teknologiauskossaan taipuvainen hybrikseen, mikä saa hänet usein sokeasti ottamaan käyttöön uusimman teknologian. Uusi tekniikka on aina itseisarvoisesti ja kritiikittä parempaa. Kriittiset äänet vaiennetaan tai arvostelijat leimataan toisarvoisiksi luddiiteiksi ja elämänilon kieltäjiksi.

Siltikin tulisi ihmiskunnan edes kerran, edes toisinaan yhtenä suurena kollektiivina pysähtyä kysymään, miksi me teemme tämän kaiken ja mihin päämäärään pyrimme. Planeettamme nääntyessä elinkelvottomaksi kulutus- ja talouskasvuyhteiskuntien kuormituksen alla voisi olla viisasta kuunnella sellaisia viisaita kuin Gandhi tai Henry David Thoreau. He ihmettelisivät kalmankalpeaa ja lötkönvetelää nykyihmistä, joka puhelin kourassa samalla autoa ajaessaan tuhoa niin itsensä, terveytensä kuin läheisensä ja maapallonkin.

Meidän sisimpämme ei pysy samana, jos vaihdamme jalankulun autoon tai kynän tietokoneeseen. Käyttämämme välineet muuttavat maailmaa ympärillämme, ja meitä itseämme.

Sapatista koronan aikaan

Koronavirus on viime viikolla julistettu pandemiaksi. Tartuntoja havaitaan ympäri maailman. Monin paikoin ollaan siinä tilanteessa, ettei sairastuneiden suuren määrän vuoksi tartuntoja enää testein vahvisteta eikä tartuntareittejä voida jäljittää. Näin on pääsääntöisesti myös Suomessa.

Tunnelma on monin tavoin apokalyptinen, kuin tuomiopäivää edeltävä. Suurta koralliriuttaa Tyynellä valtamerellä uhkaa jälleen suurimittainen korallien vaalentuminen, joka on korallien kuolema muumioiksi. Tämä ja taustalla oleva ilmastonmuutos eivät riitä huolestuttamaan ihmiskuntaa. Nämä uhat ovat liian abstrakteja.

Sen sijaan leviävä virus, joka tälläkin hetkellä riehuu Euroopassa ja ympäri maailman, on kyllin konkreettinen herättääkseen ihmiskunnan huolen. Ihmiset ovat paniikissa ostaneet esimerkiksi monin paikoin wc-paperihyllyt tyhjiksi kaupoista. Joukkotapahtumat, teatterinäytökset, koulut ym. ihmisiä yhteen keräävät on tartuntojen ehkäisemiseksi ainakin kevään ajan suljettu. Monet oppilaitokset ovat siirtyneet etäopetukseen, kuten myös peruskoulu 18.3.2020 alkaen.

Ne paikat, joiden ovet eivät ole vielä suljetut, ovat kuin aavekaupungista tai jonkinlaisesta maailmanlopun Dystopiasta. Kadut ovat hiljaiset ja tuuli puhaltelee niillä täysin palkein varmasti harmistuneena siitä, että juuri kukaan ei ole sen esitystä seuraamassa.

Ja silti, kaiken pelon ja hiljaisuuden keskellä, aurinko on lämmittänyt meitä. Kevät on tuonut linnut ja niiden laulannan takaisin metsiin. Ihmiset ulkoilevat, lueskelevat ja pelailevat omaistensa kanssa kotioloissa mahdollisimman paljon pysytellen.

Ironista on, että tarvittiin virus palauttamaan sunnuntaipäivien tunnelma ja rauha. Rauha, joka on vuosikymmen vuosikymmeneltä ollut katoava luonnonvara. Pakosta vasta ihmiset ovat pysähtyneet. Ilmakehä saa hengähtää, kun lentokoneet eivät lennä ja turha rahti- sekä matkustusliikenne on pysähtynyt.

Yhteiskunnan toimivuuden kannalta kriittisten alojen työ poikkeustilanteessa on valtiovallan toimin erityisessä suojeluksessa. Lista välttämättömistä toimijoista tänä erittäin poikkeuksellisena aikana paljastaa, mikä lopulta on välttämätöntä ja arvokasta. Siihen kuuluvat mm. terveydenhuolto, elintarvikeketju ja vesihuolto, sähkön- sekä lämmöntuotanto. Paluu perustarpeiden äärelle on tarpeen kerskakulutukseen tikahtuvassa yhteiskunnassamme, joka kannustaa kuluttamaan talouden nimessä, itsemme mielihalujen orjuuteen alistaen.

Kaunista on ollut huomata suomalaisesta ihmisestä ja yhteiskunnasta löytyvä toisesta huolehtimisen eetos. Talous ei sittenkään kovan paikan tullen ole Suomen suurin jumaluus. Tämä herättää toivoa tulevaisuuden suhteen, koska meidän täytyy selvitä koronavirusta moninkertaisesti suuremmasta uhasta, ilmastonmuutoksesta. Se tulee vaatimaan yhteiskunnan täydellistä käännettä. Ihmisten ajatusten ja arvojen täytyy muuttua maailman kaikki eliölajit huomioiviksi. Tämän muutoksen aikaansaamiseksi sisäisessä todellisuudessamme todella tarvitsemme hiljaisia sunnuntaipäiviä myös epidemian jälkeen.

Richard Jewellin opetukset

Kaikki ylistys ja superlatiivit, mitä hänestä voidaan sanoa, ovat yhtä varmasti paikallaan kuin ne myös ovat kliseitä. Ja kliseet ovat olemassa syystä. Hän on Clint Eastwood, elokuva-alan moniosaaja, legendaarinen näyttelijä-ohjaaja.

Eastwoodin elokuvien parissa on kasvanut useampi sukupolvi cinefilejä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli jo 1960-luvulla Sergio Leonen ohjaamista Italiassa kuvatuista ns. spagettilänkkäreistä. Italo-westernin kulta-aikaan Leone ja Eastwood yhdistivät voimansa. Syntyivät sellaiset unohtumattomat rainat kuin Hyvät, pahat ja rumat, Kourallinen dollareita ja Vain muutaman dollarin tähden.

Kyseiset elokuvat ovat hyvin kestäneet aikaa. Sukupolvi toisensa jälkeen katsojiin vetoaa Leonin tapa tulkita ihmistä ja ihmislajin raadollista häikäilemätöntä puolta. Elokuvat kuvaavat yhteiskuntaa, jossa hyvän on vaikea päästä voitolle, mutta jossa silti on pieni mahdollisuus hyvään. Tuo hyvä vain tulee esille yllättävissä tilanteissa ja yllättäviltä tahoilta. Lopulta näissä merkeissä esiintyy toivo tai ainakin jonkinlainen, toisinaan omaleimainen versio moraalisesta hyvästä.

Sittemmin Clint Eastwood on ottanut itse ratsua ohjaksista ja niittänyt mainetta ohjaajana, myös westernien kuten loistavan Armottoman (Unforgiven, 1992). Useissa elokuvissaan hän on ollut sekä kameran edessä että takana. Valkokankaalla olemme nähneet useasti karskin, mutta pohjimmiltaan hyväsydämisen roolihahmon. Huumori on kuivaa, sarkastista ja osuvaa tällä Eastwoodin itsensä esittämällä arkkityypillä.

Uusimmassa elokuvassaan Eastwoodia itseään ei nähdä ollenkaan. Menin elokuvaa katsomaan tietäen vain sen nimen ja ohjaajan: Eastwoodin nimi riittää minulle ostopäätökseksi lippuluukulla. Osasin odottaa hyvää elokuvaa. Viihdyttävää elokuvaa. Ja silti Richard Jewell yllätti minut täysin.

Elokuva kertoo tositarinan samannimisestä yhdysvaltalaismiehestä. Jewell toimi poliisina ja vartijana. Henkilönä hän on kömpelö, eräänlainen antisankari, joka asuu äitinsä kanssa ja saa potkuja työpaikoistaan ylilyöntiensä vuoksi. Hän on kuitenkin tinkimätön lain ja järjestyksen puolustaja, jolla on kutsumus tehtäväänsä.

Tarina sijoittuu 1990-luvulle ja käännekohta tapahtuu vuoden 1996 Atlantan olympialaisissa. Antaumuksella työhönsä suhtautuva Jewell huomaa olympialaisissa vartijana toimiessaan epäilyttävän repun. Reppu paljastuu pommiksi, joka räjähtää haavoittaen lukuisia ihmisiä. Richardin toiminta onnistuu pelastamaan paljon ihmishenkiä.

Ensin Richard Jewellistä tulee sankari, ja vihdoinkin hän saa tunnustusta, jota on äiteineen pitkään kaivannut. Minuutit valokeilassa vaihtuvat pian painajaiseksi. Kohuja metsästävä journalisti ja virkaheitto FB-agentti saavat aikaan mediaskandaalin. Sankarista tulee epäilty ja syntipukki yhdessä yössä.

Juoruilulla ja retostelulla myydään lehtiä. Juttu paisuu, FBI ei voi myöntää virhettään ja Jewellin ja hänen äitinsä elämä keikahtaa päälaelleen. On raastavaa nähdä, kuinka äidiltä riistetään rauhan lisäksi ylpeys, jota hän aiheellisesti pojastaan tuntee.

Näyttelijöissä ei ole heikkoja lenkkejä. Erityisesti päähenkilöä esittävä Paul Walter Hauser on uskottava ja aito roolisuorituksessaan. Richardin asianajajaa näyttelevä Sam Rockwell ansaitsee myös erityismaininnan Jewellin äiti esittävän mainion Kathy Batesin lisäksi. Heidän kasvoiltaan katsoja voi aistia, miten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta syö ihmistä.

Eastwood on ohjannut tärkeän elokuvan. Lukutaidon, analyyttisen ja kriittisen ajattelun heiketessä olemme enemmän kuin koskaan likasankojournalismin ja kävijöitä vilpillisesti houkuttelevien ns. klikkiotsikoiden (kamala sana!) armoilla. Jewell todetaan lopulta syyttömäksi, mutta sitä ennen on aiheutettu paljon tarpeetonta kärsimystä. Huomaamme, miten yksin pieni ihminen huonolla tuurilla voi joutua kohtaamaan yhteiskunnan suuren koneiston ja rahanahneen sekä huomiohakuisen median.

Huolestuttavaa on, että Richard Jewellin kohtuuton ajojahti saatiin aikaan jo aikana ennen sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Herra varjele meitä ihmisten pahantahtoisuudelta, sillä he eivät ymmärrä, mitä he tekevät.