Huomasin vaipuneeni, tai jopa vajonneeni, nopeuden ja tehokkuuden seireenien sulolaulujen pauloihin. Kirjoitin paljon kuudessakymmenessä päivässä. Esikuvanani olivat menneiden (parempien?) aikojen niin kutsutut 'senttarit', jotka saivat palkkansa sanojen määrästä riippuen.
Nopeasti kirjoittamalla voi synnyttää suuria tekstimassoja, mutta huomasin jääväni kirjoittamisen prosessissa ulkopuoliseksi sairastaessani kymmensormiripulia, joka purkautui tietokoneeni ruudulle. En kokenut liiemmin innostusta, liikutusta kuin iloa tai suruakaan. Olin kuin patsas, joka kivisenä kaikin tavoin kököttää torilla, liikkumattomana. Kykenemättömänä ottamaan osaa elämään, jota vilisee ympärillä.
Lopetin kirjoittamisen. En tiennyt miksi. En ennen kuin joitakin viikkoja myöhemmin, kun minulla oli aikaa ajatella.
Ironista kyllä, omille ajatuksilleni siunaantui aikaa vasta nuhakuumeen kammettua minut vuoteenomaksi. Miesflunssan äärimmäisessä alhossa ja ahdingossa aatos iti pääkopassa. Keho tarvitsi lepoa, mutta noin viiden päivän sairastelun aikana tuli ilmeiseksi myös hengen nääntynyt tila, joka vaati pysähtyneisyyden ylellistä tilaa.
Kuumeen ollessa korkealla päätä särki. Vakuuttuneena kuumeen ja kivun jalostavasta ja parantavasta vaikutuksesta yritin kärvistellä ilman nykyaikaisen lääketieteen suomia lääkinnällisiä helpostusrohtoja. Ja, siinä, kurjana maatessani, huomasin minuuteni avautuvan.
Lyhyesti ilmaistuna tilani oli dramaattinen, suorastaan traaginen: olin kadottanut elämästäni runouden! Enkä tarkoita runoutta vain kirjallisuuslajin merkityksessä, vaan syvimmässä runouden mielessä, esteettis–kokemuksellisessa mielessä. Elin elämää kuin tunnoton kone.
Katsoin elokuvan voinnin hieman kohennuttua. Japanilaisen elokuvaohjaaja Akira Kurosawan mukaan elokuvssa on ainutlaatuista elokuvallista kauneutta, joka syntyy eri taidelajien synteesistä. Mutta milloin minä olin viimeksi kokenut tuon elokuvallisen kauneuden?
Pitkät joutilaat päivät sairasvuoteella olivat valmistaneet minua elävän kuvan runoudelle, jonka koin jälleen kuin olisin nuori ja näkisin ensimmäisen suurelokuvani. Runouden kato ei ollutkaan siis silkkaa ikääntymistä; kyse oli jostain paljon vakavammasta.
Havainto järisytti minua. Sama ilmiö oli ilmiselvästi kaikkialla. Aloin kerätä havaintoja. Uusi, tässä suhteessa valaistuneempi minäni luki ja kuunteli, katseli ja havainnoi. Selväksi tuli, että ajassamme ei ollut sijaa millekään aidolle, ei hiljaiselle hetkelle, kauniille kokemukselle, toistemme, kaiken elollisen kohtaamiselle.
Mitä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen puolestaan tuli, sairaus ylettyi sinnekin. Kirjat, jotka ovat ajattomia ihmissielun kuvaajia väkevimmillään, olivat monet nykylukijat (minä mukaan lukien) valmiita julistamaan liian hitaiksi, pitkäveteisiksi ja kaikin puolin tarpeettomiksi. Meillä ei näille opuksille yksinkertaisesti ole aikaa tahi kärsivällisyyttä.
Nämä kirjat alkavat olla yhtä uhanalaisia kuin käsinkirjoittaminen. Eikä ole suinkaan sattumaa, että historian suurimmat mestarit laativat teoksensa käsin. Kynttilän, lyhdyn tai päreen valossa he viettivät lukemattomia pitkiä iltoja mustekynä ainoana aseenaan. Kynän mahti on tunnettu kautta aikain; totesihan Cicerokin Julius Caesarista tämän tuottaneen Roomalle enemmän kunniaa kynällään kuin miekallaan.
Jos kynän tilalla olisi ollut kirjoituskone tai vieläpä tietokone, olisiko sellaisia maailmankirjallisuuden mestariteoksia kuin Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai Victor Hugon Kurjat koskaan syntynytkään? Ehkä olisi, mutta emme välttämättä tuntisi niitä samanlaisina merkkipaaluina kuin nyt tunnemme.
Jo silkka hitaus, joka johtuu välineestä, antaa mustekynän tai lyijyknän käyttäjälle toisenlaisen mahdollisuuden päästä syvemmälle ihmisyyteen. Ajattelulla ja käsinkirjoittamisella on tärkeä yhteys. Ja hitaus itsessään tekee mahdolliseksi myötäelämisen ja empatian. Ilman niitä tuskin voi sanoa mitään sellaista, joka sadan tai kahdensadan vuoden päästä olisi merkityksellistä ja universaalisti puhuttelevaa.
Ihminen on teknologiauskossaan taipuvainen hybrikseen, mikä saa hänet usein sokeasti ottamaan käyttöön uusimman teknologian. Uusi tekniikka on aina itseisarvoisesti ja kritiikittä parempaa. Kriittiset äänet vaiennetaan tai arvostelijat leimataan toisarvoisiksi luddiiteiksi ja elämänilon kieltäjiksi.
Siltikin tulisi ihmiskunnan edes kerran, edes toisinaan yhtenä suurena kollektiivina pysähtyä kysymään, miksi me teemme tämän kaiken ja mihin päämäärään pyrimme. Planeettamme nääntyessä elinkelvottomaksi kulutus- ja talouskasvuyhteiskuntien kuormituksen alla voisi olla viisasta kuunnella sellaisia viisaita kuin Gandhi tai Henry David Thoreau. He ihmettelisivät kalmankalpeaa ja lötkönvetelää nykyihmistä, joka puhelin kourassa samalla autoa ajaessaan tuhoa niin itsensä, terveytensä kuin läheisensä ja maapallonkin.
Meidän sisimpämme ei pysy samana, jos vaihdamme jalankulun autoon tai kynän tietokoneeseen. Käyttämämme välineet muuttavat maailmaa ympärillämme, ja meitä itseämme.
Nopeasti kirjoittamalla voi synnyttää suuria tekstimassoja, mutta huomasin jääväni kirjoittamisen prosessissa ulkopuoliseksi sairastaessani kymmensormiripulia, joka purkautui tietokoneeni ruudulle. En kokenut liiemmin innostusta, liikutusta kuin iloa tai suruakaan. Olin kuin patsas, joka kivisenä kaikin tavoin kököttää torilla, liikkumattomana. Kykenemättömänä ottamaan osaa elämään, jota vilisee ympärillä.
Lopetin kirjoittamisen. En tiennyt miksi. En ennen kuin joitakin viikkoja myöhemmin, kun minulla oli aikaa ajatella.
Ironista kyllä, omille ajatuksilleni siunaantui aikaa vasta nuhakuumeen kammettua minut vuoteenomaksi. Miesflunssan äärimmäisessä alhossa ja ahdingossa aatos iti pääkopassa. Keho tarvitsi lepoa, mutta noin viiden päivän sairastelun aikana tuli ilmeiseksi myös hengen nääntynyt tila, joka vaati pysähtyneisyyden ylellistä tilaa.
Kuumeen ollessa korkealla päätä särki. Vakuuttuneena kuumeen ja kivun jalostavasta ja parantavasta vaikutuksesta yritin kärvistellä ilman nykyaikaisen lääketieteen suomia lääkinnällisiä helpostusrohtoja. Ja, siinä, kurjana maatessani, huomasin minuuteni avautuvan.
Lyhyesti ilmaistuna tilani oli dramaattinen, suorastaan traaginen: olin kadottanut elämästäni runouden! Enkä tarkoita runoutta vain kirjallisuuslajin merkityksessä, vaan syvimmässä runouden mielessä, esteettis–kokemuksellisessa mielessä. Elin elämää kuin tunnoton kone.
Katsoin elokuvan voinnin hieman kohennuttua. Japanilaisen elokuvaohjaaja Akira Kurosawan mukaan elokuvssa on ainutlaatuista elokuvallista kauneutta, joka syntyy eri taidelajien synteesistä. Mutta milloin minä olin viimeksi kokenut tuon elokuvallisen kauneuden?
Pitkät joutilaat päivät sairasvuoteella olivat valmistaneet minua elävän kuvan runoudelle, jonka koin jälleen kuin olisin nuori ja näkisin ensimmäisen suurelokuvani. Runouden kato ei ollutkaan siis silkkaa ikääntymistä; kyse oli jostain paljon vakavammasta.
Havainto järisytti minua. Sama ilmiö oli ilmiselvästi kaikkialla. Aloin kerätä havaintoja. Uusi, tässä suhteessa valaistuneempi minäni luki ja kuunteli, katseli ja havainnoi. Selväksi tuli, että ajassamme ei ollut sijaa millekään aidolle, ei hiljaiselle hetkelle, kauniille kokemukselle, toistemme, kaiken elollisen kohtaamiselle.
Mitä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen puolestaan tuli, sairaus ylettyi sinnekin. Kirjat, jotka ovat ajattomia ihmissielun kuvaajia väkevimmillään, olivat monet nykylukijat (minä mukaan lukien) valmiita julistamaan liian hitaiksi, pitkäveteisiksi ja kaikin puolin tarpeettomiksi. Meillä ei näille opuksille yksinkertaisesti ole aikaa tahi kärsivällisyyttä.
Nämä kirjat alkavat olla yhtä uhanalaisia kuin käsinkirjoittaminen. Eikä ole suinkaan sattumaa, että historian suurimmat mestarit laativat teoksensa käsin. Kynttilän, lyhdyn tai päreen valossa he viettivät lukemattomia pitkiä iltoja mustekynä ainoana aseenaan. Kynän mahti on tunnettu kautta aikain; totesihan Cicerokin Julius Caesarista tämän tuottaneen Roomalle enemmän kunniaa kynällään kuin miekallaan.
Jos kynän tilalla olisi ollut kirjoituskone tai vieläpä tietokone, olisiko sellaisia maailmankirjallisuuden mestariteoksia kuin Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai Victor Hugon Kurjat koskaan syntynytkään? Ehkä olisi, mutta emme välttämättä tuntisi niitä samanlaisina merkkipaaluina kuin nyt tunnemme.
Jo silkka hitaus, joka johtuu välineestä, antaa mustekynän tai lyijyknän käyttäjälle toisenlaisen mahdollisuuden päästä syvemmälle ihmisyyteen. Ajattelulla ja käsinkirjoittamisella on tärkeä yhteys. Ja hitaus itsessään tekee mahdolliseksi myötäelämisen ja empatian. Ilman niitä tuskin voi sanoa mitään sellaista, joka sadan tai kahdensadan vuoden päästä olisi merkityksellistä ja universaalisti puhuttelevaa.
Ihminen on teknologiauskossaan taipuvainen hybrikseen, mikä saa hänet usein sokeasti ottamaan käyttöön uusimman teknologian. Uusi tekniikka on aina itseisarvoisesti ja kritiikittä parempaa. Kriittiset äänet vaiennetaan tai arvostelijat leimataan toisarvoisiksi luddiiteiksi ja elämänilon kieltäjiksi.
Siltikin tulisi ihmiskunnan edes kerran, edes toisinaan yhtenä suurena kollektiivina pysähtyä kysymään, miksi me teemme tämän kaiken ja mihin päämäärään pyrimme. Planeettamme nääntyessä elinkelvottomaksi kulutus- ja talouskasvuyhteiskuntien kuormituksen alla voisi olla viisasta kuunnella sellaisia viisaita kuin Gandhi tai Henry David Thoreau. He ihmettelisivät kalmankalpeaa ja lötkönvetelää nykyihmistä, joka puhelin kourassa samalla autoa ajaessaan tuhoa niin itsensä, terveytensä kuin läheisensä ja maapallonkin.
Meidän sisimpämme ei pysy samana, jos vaihdamme jalankulun autoon tai kynän tietokoneeseen. Käyttämämme välineet muuttavat maailmaa ympärillämme, ja meitä itseämme.