Kaikki ylistys ja superlatiivit, mitä hänestä voidaan sanoa, ovat yhtä varmasti paikallaan kuin ne myös ovat kliseitä. Ja kliseet ovat olemassa syystä. Hän on Clint Eastwood, elokuva-alan moniosaaja, legendaarinen näyttelijä-ohjaaja.
Eastwoodin elokuvien parissa on kasvanut useampi sukupolvi cinefilejä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli jo 1960-luvulla Sergio Leonen ohjaamista Italiassa kuvatuista ns. spagettilänkkäreistä. Italo-westernin kulta-aikaan Leone ja Eastwood yhdistivät voimansa. Syntyivät sellaiset unohtumattomat rainat kuin Hyvät, pahat ja rumat, Kourallinen dollareita ja Vain muutaman dollarin tähden.
Kyseiset elokuvat ovat hyvin kestäneet aikaa. Sukupolvi toisensa jälkeen katsojiin vetoaa Leonin tapa tulkita ihmistä ja ihmislajin raadollista häikäilemätöntä puolta. Elokuvat kuvaavat yhteiskuntaa, jossa hyvän on vaikea päästä voitolle, mutta jossa silti on pieni mahdollisuus hyvään. Tuo hyvä vain tulee esille yllättävissä tilanteissa ja yllättäviltä tahoilta. Lopulta näissä merkeissä esiintyy toivo tai ainakin jonkinlainen, toisinaan omaleimainen versio moraalisesta hyvästä.
Sittemmin Clint Eastwood on ottanut itse ratsua ohjaksista ja niittänyt mainetta ohjaajana, myös westernien kuten loistavan Armottoman (Unforgiven, 1992). Useissa elokuvissaan hän on ollut sekä kameran edessä että takana. Valkokankaalla olemme nähneet useasti karskin, mutta pohjimmiltaan hyväsydämisen roolihahmon. Huumori on kuivaa, sarkastista ja osuvaa tällä Eastwoodin itsensä esittämällä arkkityypillä.
Uusimmassa elokuvassaan Eastwoodia itseään ei nähdä ollenkaan. Menin elokuvaa katsomaan tietäen vain sen nimen ja ohjaajan: Eastwoodin nimi riittää minulle ostopäätökseksi lippuluukulla. Osasin odottaa hyvää elokuvaa. Viihdyttävää elokuvaa. Ja silti Richard Jewell yllätti minut täysin.
Elokuva kertoo tositarinan samannimisestä yhdysvaltalaismiehestä. Jewell toimi poliisina ja vartijana. Henkilönä hän on kömpelö, eräänlainen antisankari, joka asuu äitinsä kanssa ja saa potkuja työpaikoistaan ylilyöntiensä vuoksi. Hän on kuitenkin tinkimätön lain ja järjestyksen puolustaja, jolla on kutsumus tehtäväänsä.
Tarina sijoittuu 1990-luvulle ja käännekohta tapahtuu vuoden 1996 Atlantan olympialaisissa. Antaumuksella työhönsä suhtautuva Jewell huomaa olympialaisissa vartijana toimiessaan epäilyttävän repun. Reppu paljastuu pommiksi, joka räjähtää haavoittaen lukuisia ihmisiä. Richardin toiminta onnistuu pelastamaan paljon ihmishenkiä.
Ensin Richard Jewellistä tulee sankari, ja vihdoinkin hän saa tunnustusta, jota on äiteineen pitkään kaivannut. Minuutit valokeilassa vaihtuvat pian painajaiseksi. Kohuja metsästävä journalisti ja virkaheitto FB-agentti saavat aikaan mediaskandaalin. Sankarista tulee epäilty ja syntipukki yhdessä yössä.
Juoruilulla ja retostelulla myydään lehtiä. Juttu paisuu, FBI ei voi myöntää virhettään ja Jewellin ja hänen äitinsä elämä keikahtaa päälaelleen. On raastavaa nähdä, kuinka äidiltä riistetään rauhan lisäksi ylpeys, jota hän aiheellisesti pojastaan tuntee.
Näyttelijöissä ei ole heikkoja lenkkejä. Erityisesti päähenkilöä esittävä Paul Walter Hauser on uskottava ja aito roolisuorituksessaan. Richardin asianajajaa näyttelevä Sam Rockwell ansaitsee myös erityismaininnan Jewellin äiti esittävän mainion Kathy Batesin lisäksi. Heidän kasvoiltaan katsoja voi aistia, miten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta syö ihmistä.
Eastwood on ohjannut tärkeän elokuvan. Lukutaidon, analyyttisen ja kriittisen ajattelun heiketessä olemme enemmän kuin koskaan likasankojournalismin ja kävijöitä vilpillisesti houkuttelevien ns. klikkiotsikoiden (kamala sana!) armoilla. Jewell todetaan lopulta syyttömäksi, mutta sitä ennen on aiheutettu paljon tarpeetonta kärsimystä. Huomaamme, miten yksin pieni ihminen huonolla tuurilla voi joutua kohtaamaan yhteiskunnan suuren koneiston ja rahanahneen sekä huomiohakuisen median.
Huolestuttavaa on, että Richard Jewellin kohtuuton ajojahti saatiin aikaan jo aikana ennen sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Herra varjele meitä ihmisten pahantahtoisuudelta, sillä he eivät ymmärrä, mitä he tekevät.
Eastwoodin elokuvien parissa on kasvanut useampi sukupolvi cinefilejä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli jo 1960-luvulla Sergio Leonen ohjaamista Italiassa kuvatuista ns. spagettilänkkäreistä. Italo-westernin kulta-aikaan Leone ja Eastwood yhdistivät voimansa. Syntyivät sellaiset unohtumattomat rainat kuin Hyvät, pahat ja rumat, Kourallinen dollareita ja Vain muutaman dollarin tähden.
Kyseiset elokuvat ovat hyvin kestäneet aikaa. Sukupolvi toisensa jälkeen katsojiin vetoaa Leonin tapa tulkita ihmistä ja ihmislajin raadollista häikäilemätöntä puolta. Elokuvat kuvaavat yhteiskuntaa, jossa hyvän on vaikea päästä voitolle, mutta jossa silti on pieni mahdollisuus hyvään. Tuo hyvä vain tulee esille yllättävissä tilanteissa ja yllättäviltä tahoilta. Lopulta näissä merkeissä esiintyy toivo tai ainakin jonkinlainen, toisinaan omaleimainen versio moraalisesta hyvästä.
Sittemmin Clint Eastwood on ottanut itse ratsua ohjaksista ja niittänyt mainetta ohjaajana, myös westernien kuten loistavan Armottoman (Unforgiven, 1992). Useissa elokuvissaan hän on ollut sekä kameran edessä että takana. Valkokankaalla olemme nähneet useasti karskin, mutta pohjimmiltaan hyväsydämisen roolihahmon. Huumori on kuivaa, sarkastista ja osuvaa tällä Eastwoodin itsensä esittämällä arkkityypillä.
Uusimmassa elokuvassaan Eastwoodia itseään ei nähdä ollenkaan. Menin elokuvaa katsomaan tietäen vain sen nimen ja ohjaajan: Eastwoodin nimi riittää minulle ostopäätökseksi lippuluukulla. Osasin odottaa hyvää elokuvaa. Viihdyttävää elokuvaa. Ja silti Richard Jewell yllätti minut täysin.
Elokuva kertoo tositarinan samannimisestä yhdysvaltalaismiehestä. Jewell toimi poliisina ja vartijana. Henkilönä hän on kömpelö, eräänlainen antisankari, joka asuu äitinsä kanssa ja saa potkuja työpaikoistaan ylilyöntiensä vuoksi. Hän on kuitenkin tinkimätön lain ja järjestyksen puolustaja, jolla on kutsumus tehtäväänsä.
Tarina sijoittuu 1990-luvulle ja käännekohta tapahtuu vuoden 1996 Atlantan olympialaisissa. Antaumuksella työhönsä suhtautuva Jewell huomaa olympialaisissa vartijana toimiessaan epäilyttävän repun. Reppu paljastuu pommiksi, joka räjähtää haavoittaen lukuisia ihmisiä. Richardin toiminta onnistuu pelastamaan paljon ihmishenkiä.
Ensin Richard Jewellistä tulee sankari, ja vihdoinkin hän saa tunnustusta, jota on äiteineen pitkään kaivannut. Minuutit valokeilassa vaihtuvat pian painajaiseksi. Kohuja metsästävä journalisti ja virkaheitto FB-agentti saavat aikaan mediaskandaalin. Sankarista tulee epäilty ja syntipukki yhdessä yössä.
Juoruilulla ja retostelulla myydään lehtiä. Juttu paisuu, FBI ei voi myöntää virhettään ja Jewellin ja hänen äitinsä elämä keikahtaa päälaelleen. On raastavaa nähdä, kuinka äidiltä riistetään rauhan lisäksi ylpeys, jota hän aiheellisesti pojastaan tuntee.
Näyttelijöissä ei ole heikkoja lenkkejä. Erityisesti päähenkilöä esittävä Paul Walter Hauser on uskottava ja aito roolisuorituksessaan. Richardin asianajajaa näyttelevä Sam Rockwell ansaitsee myös erityismaininnan Jewellin äiti esittävän mainion Kathy Batesin lisäksi. Heidän kasvoiltaan katsoja voi aistia, miten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta syö ihmistä.
Eastwood on ohjannut tärkeän elokuvan. Lukutaidon, analyyttisen ja kriittisen ajattelun heiketessä olemme enemmän kuin koskaan likasankojournalismin ja kävijöitä vilpillisesti houkuttelevien ns. klikkiotsikoiden (kamala sana!) armoilla. Jewell todetaan lopulta syyttömäksi, mutta sitä ennen on aiheutettu paljon tarpeetonta kärsimystä. Huomaamme, miten yksin pieni ihminen huonolla tuurilla voi joutua kohtaamaan yhteiskunnan suuren koneiston ja rahanahneen sekä huomiohakuisen median.
Huolestuttavaa on, että Richard Jewellin kohtuuton ajojahti saatiin aikaan jo aikana ennen sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Herra varjele meitä ihmisten pahantahtoisuudelta, sillä he eivät ymmärrä, mitä he tekevät.