.jpg) |
| Kuva: Carol Vanhook. Wikimedia. |
Joka-aamuiseen tapaani otin polkupyörän takapihalta, laitoin kypärän päähän ja nousin uskollisen ajokkini selkään. Polkupyöräni on yksi tärkeimmistä omistamistani asioista. Tänä aamuna se herätteli minua ajattelemaan suhdettamme käyttötavaroihimme ja käsinkosketeltavaan ympärillämme.
Ajatusketju, siinä polkiessa aloittamani, katkesi hyvinkin pian. Näet ensimmäisissä liikennevaloissa huomasin mopoauton, joka ajaa käryytti aamuliikenteessä. Jos sivuutetaan se tärkeä seikka, kuka kumma ostaa vieläpä kaupungissa lapselleen moisen vastenmielisen menopelin (ehkä lapsi harrastaa liikaa liikuntaa, niin ostos on ollut pakollinen?), huomio kiinnittyy ajajaan. Nuori mies lippahattu (väärinpäin, tietty) päässä kuljetti rakkinetta. Oikeastaan hän ajeli menokkiaan mahdollisimman vähän, sillä huomionsa oli matkapuhelimen ruudussa. Voinemme lohduttautua sillä, että varmastikin puhelimen näytöllä oli meneillään hengentärkeä keskustelu.
Tämä kuva(jainen) liittyy suhteeseemme käsinkosketeltavaan sikäli, että tuo nuori nisäkäs ei juuri esineiden, puiden ja kivien maailmaa huomannut. Hänen toimintansa elää mahdollisimman vähän tässä hetkessä ja analogisessa maailmassa oli kuin tiivistynyt ajankuva, perikuva aikamme ihmisestä.
Miten tällainen ihminen, joka ei edes katso ympärilleen, voisi kiinnostua huomaamaan kulutuksensa jäljet? Tätä pohdin, kun mietin esineitä ja asioita arjessamme. Muistin siinä samassa esimerkiksi miltei 20 vuotta sitten ostamani ruskeat vakosamettihousut. Käytin ne aikoja sitten loppuun, loppuaikoina vain kotihousuina. Mutta muistoissa ne ovat pala nuoruuttani, osa vuosia joiden aikana nykyinen minäni ja elämäni ovat muodostuneet.
Samassa aloin surra, miten harvoin kuulee etenkään nuoremmalta väeltä, että jokin asia olisi käytetty loppuun. Norjalainen syväekologiasta kirjoittanut filosofi Arne Naess kehotti vähentämään uuden viehätystä, neofiliaa; meidän ei tulisi hankkia asioita ja ajatella niiden olevan parempia vain siksi, että ne ovat uusia. Neofilia tuntuu olevan se suhtautumistapa asioihin, jonka aikamme kulutuskulttuurimme on meihin iskostanut.
Muistan kuulleeni erään läheiseni työtoverista, joka arvosteli pyykkinarulla näkemiään kuluneita lakanoita, joista oli tehnyt epämiellyttäviä päätelmiä kyseisen asumuksen asujaimistosta. Kyseessä oli ns. ”parempi” asuinalue, mikä lisäsi ihmetystä virttyneistä lakanoista. Kuvaavaa on, että liinavaatekommentaattorille ei tullut pieneen mieleenkään, että lakanoita käytettiin vielä siitä huolimatta, että ne olivat kuluneita ja olisi varaa ostaa uudet. Vieras oli hänelle ajatus, että joku – herranpieksut sentään! – käyttäisi lakanan loppuun (sic!).
Ja ihmekös tuo, että tekstiiliteollisuus pikamuoteineen, halpisvaatteineen ja turhanpäiväisyyksineen aiheuttaa noin 10% maailmanlaajuisista hiilipäästöistä, kulutetusta maapinta-alasta puuvillan viljelyyn tai vedenkulutuksesta nyt puhumattakaan. Kaikki, jotka vähänkin lukevat lehtiä, tietävät tekstiiliteollisuuden nykyisellään olevan kestämättömällä pohjalla.
Tekstiilit ovat vain yksi osa kulutustamme, joka rakentuu tuulentuville, on kestämätöntä. Teknologia, kaikki laitteiden tinkelitankeli, älypuhelimineen ja robottipölynimureineen, on toinen äärimmäinen runsaasti luonnonvaroja vaativa esimerkki. Pääsääntöisesti vain vanhemmassa väestössä on kohtuuteen ja säästäväisyyteen tyytyviä, joita eivät härpäkemainokset ja neofilia, ajatus uuden olevan aina parempi, puhuttele lainkaan. Heiltä meidän on oppiminen.
Kulutuksen lisäksi teknologian kulutuksella on suorastaan ontologinen merkitys. Tähän viittasin aikaisemmin esimerkissä mopoautoilijasta, joka ei ole ympäristössään läsnä. Kuitenkin alkaa olla koko ajan yleisempää, että ihmiset elävät suuremman osan valveillaoloajastaan digilaitteiden kautta ja niiden sisältöjen äärellä. Tähän olen viitannut aikaisemmissakin blogikirjoituksissani. On suorastaan virkistävä poikkeus, jos joku vaikkapa odotushuoneessa lukee oikeaa lehteä tai vaikkapa katselee ympärilleen, kuuntelee ilmastoinnin huminaa, on läsnä ajassa ja paikassa.
Käyttämämme teknologia ja esineet myös muovaavat meitä ihmisinä. Jos käytämme robottipölynimuria tavallisen pölynimurin tai kenties jopa rikkakihvelin ja mattojen tamppauksen sijasta, jää meiltä jatkuvasti hyötyliikuntaa pois. Jää myös vaivannäön tuoma tyydytys, peri-inhimillinen tarve nähdä kättemme jälki. Ja jos kaikessa valitsee aina fyysisesti helpoimman tien, vaikutukset kertaantuvat.
Vaikutusten kertautuminen fyysillisen aktiivisuuden osalta näkyy jo suomalaislapsissa. Viime vuosien uutiset esimerkiksi 5.- ja 8.-luokkalaisille tehdyistä ruumiinliikunnon Move-testien huolestuttavista tuloksista kielivät suuresta ongelmasta. Me aikuiset opetamme huonot elintapamme lapsillemme. Jos emme itse viitsi muutamaa sataa metriä tai runsasta kilometriä kävellä tai pyöräillä, niin ihmekös tuo, etteivät lapsetkaan niin tee.
Ja edelleen väitän, että myös liikkumattomuudella on monenlaisia ontologisia ja elämysmaailmaamme vaikuttavia seurauksia. Huonossa fyysillisessä kunnossa myös toimintakykymme on heikompi. Se osaltaan vaikuttaa todennäköisesti asioihin, joita tulee tehtyä. Ajattelulla ja kävelyllä on esimerkiksi todettu olevan vahva yhteys: aivot toimivat paremmin, kun keho saa luontaista liikettä. Puhumattakaan nyt vireystilasta, johon liikunto edesauttaa. Jos koululaiselta jäävät koulumatkat pois vanhemman viedessä hänet autolla kouluun, jää myös luonne, karaktääri kehittymättä, kun ei tule kohdattua erilaisia sääolosuhteita ja itse pärjäämistä.
Suhteellamme fyysiseen maailmaan on siis kaikki merkitys millaiseksi elämämme ja yhteiskuntamme muodostuvat. Jaloitelkaamme autolla tai sähköpotkulaudalla ajeleskentelun sijasta. Lukekaamme kirjaa näyttöruudun asemesta. Tietokoneen voi välillä pitää kiinni ja tarttua kynään, katsella kuinka tyydyttävää on, kun paperiarkki täyttyy kirjoituksesta. Vaatteita voi käyttää loppuun. Vain siten valoisammalla tulevaisuudella on todellinen mahdollisuus.