 |
| Pentti Saarikoski. Kuva: Wikimedia Commons. |
Myytit neroista, poikkeusyksilöistä ja runoilijanretkuista elävät vahvoina. Naisiin ja viinaan kallellaan oleva kuva taiteilijamiehestä on stereotypia, kansakunnan mielikuvissa elävä perikuva, jota toisennetaan yhä. Kuvastoa uusinnetaan kulttuurituotteissa, mediassa ja ihmisten puheissa ahkerasti. Raflaavia tarinoita on kiva kertoa; huomiotta jää arvokas tavallisuus ja sitä kautta syntyvä työ.
Tieto-Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutinen kirjoitteli jokunen aika sitten runoilija Pentti Saarikoskesta Helsingin Sanomiin. Esseessään Pyhän juomarin legenda Sutinen tuumaa, että P. Saarikoski oli hyvä runoilija siitä huolimatta, että joi ja temusi. Alkoholi oli edesauttaja Saarikosken ennenaikaiselle kuolemalle.
Sutisen näkemyksestä on helppo olla samaa mieltä. Ties mitä runoaarteita olisimme saaneet nähdä, jos Saarikosken Pentti olisi ollut raittiusintoilija. Helposti kuitenkin myytin vahvuuden vuoksi ajatellaan, että alkoholi tai muu päihde on syy menestyksekkääseen taiteilijan uraan.
Raittiita ja kunnollisia kirjailijoita ja taiteilijoita ynnä muita kansakunnan tunnettuja on paljon. Painosten mestari Kalle Päätalo, "selkosten Proust", ei ollut viinaanmenevyydestään tunnettu. Ja tokkopa olisi Iijoki- ja Koillismaa-kirjasarjojen tapaiset suurtyöt rapajuopolta ja humalasalolta syntyneetkään. Mutta eipä Päätalon jälkimaine eläkään samanlaisessa myytin taianomaisessa usvassa ihmisten kollektiivisessa muistissa. Kuten ei myöskään Saarikosken ex-vaimo, kirjailija Tuula-Liina Varis, vaikka loistava kirjailija on hänkin.
Kun niin kutsuttuja poikkeus- tai merkkihenkilöitä elämäkertojensa kautta perkaa, tulee useimmin kuin harvoin esille kaikkea muuta kuin tasapainoinen elämä ja yksilö. Tuore esimerkki on Jörn Donnerin lesken julkisuudessa kertomat asiat Helsingin sanomissa. Yleisesti ottaen tavallinen ei riitä, tai sitten säädyllisen elämän nyörejä piti käsissään joku muu taustalla – toisinaan kärsien itsensä ja lastensa kustannuksella.
Niin, poikkeushenkilöt eivät piittaa tavallisuudesta ja ovat toisinaan jopa narsistisen itsekeskeisiä. Työllä, Suurella taiteella tai muilla ansioilla Suomen "kylttyyrin" tahi BKT:n hyväksi oikeutetaan oma toiminta. Myytin ansiosta saadaankin usein aikalaisten ymmärrys.
Myytti kirkastaa kuvan. Ei olekaan epätasapainoista yksilöä, joka laiminlyö itsestään ja lähiympäristöstään huolehtimisen, vaan Suuri Taiteilija, jolla on boheemit ja omaleimaiset elämäntavat. Pahe ja synti selitetään hyveiksi, itsekkyyden uhrit – lapset, puolisot, seksiobjekteina käytetyt ihmiset – jäävät tuntemattomiksi ja parhaassa tapauksessa pieniksi sivumaininnoiksi mahdollistajina, jotka ymmärsivät pysyä Hänen Neroutensa tieltä pois.
Kun seuraavan kerran ihailet kirjailijaa, yritysgurua tai elokuvamogulia, pohdi häntä samalla tasapainoisena ihmisenä; onko hän sellainen. Onko hän tasapainoinen, vai pesettääkö hän sukkansa ja oksennusämpärinsä (kirjaimellisen ja kuvaannollisen sellaisen) muilla? Maksattaako hän öiset taksikyytinsä toisilla? Ja jos hän näin tekee, miksi me häntä ihailemmakaan ja osallistumme tämän liian vanhan ja haitallisen myytin rakentamiseen ja uusintamiseen? Eikö jo kylliksi ääriyksilöllistävä, uusliberalistinen yhteiskunnan eetoksemme muutenkin tuota ja tue itsekkäitä narsisteja, joiden kohtalon tulisi olla ostrakismi? Oikea, kestävin taide kenties kuitenkin kumpuaa parhaiten tavallisuudesta, ja tässä suhteessa on mielenkiintoinen Sutisen huomio:
"Nykyään minuun vetoavat eniten tekstit, joita voisi kutsua Saarikosken kesämökkirunoiksi. Niissä runoilija ei heijasta maailmaa oman hahmonsa myytin kautta pseudosyvälliseksi arvoitukseksi, vaan uskaltaa katsoa sitä epävarman vilpittömästi."
Vastedes nostakaamme jalustalle uutterat, raittiit ja kunnolliset. Sellaiset, jotka eivät tee itsestään numeroa, vaan rauhakseen päivä kerrallaan tekevät taiteellisen tai muun työnsä, mutta silti huolehtivat perheistään, pitävät siivouspäivät eivätkä ole lähiympäristölleen sietämättömiä.