 |
| Kuva: Wikimedia Commons |
Nuoresta asti olen haaveillut ja lukenut ekologisemmasta elämästä. Olen miettinyt ihmisen ja muun elollisen – ja oikeastaan elottomankin – välistä vääristynyttä suhdetta niin kauan kuin muistan. Käsilläolevaan, sanan jyrkimmässä mielessä eksistentiaaliseen, olemassaoloa järkyttävään ongelmaan ratkaisuyritykseni ovat tuntuneet mitättömiltä. Suuhun on jäänyt kompromissin karvas maku: miten olemassaolosta voi tehdä kompromissin. Eikä se ole yhtä kuin kuolema?
Tämä aihe nousi mieleeni vastenmielisyydestä, jota koin lapseni biologiankirjassa vastaan tullutta 'ekosysteemipalvelut'-käsitettä kohtaan. Olin onneksi unohtanut tämän pökerryttävän pölvästimäisen käsitteen. Käsite tuo ilmi, miten räikeä ja julma onkaan homo sapiensin suhde muihin luontokappaleisiin. Ei ihme, että meillä on vaikkapa eläinten laajamittainen ja hiljaa hyväksytty holokausti tehoeläintuotannossa joka hetki meneillään.
Sanon nyt suuttuneena ja ärtymyksestä sappi kiehuen: eivät luonto, eläimet, kasvit ja puut ole mitään palveluita ihmistä varten, oi sinä Idioottimainen ihminen! Karhu ja ihminen syövät, herranpieksut sentään, samoja marjoja metsästä elääkseen, ollakseen olemsasa. Eivät ne marjat ja muut ole mitään palveluita kuluttaja-asiakkaalle, joilla on vain oikeuksia eikä koskaan velvollisuuksia muita kohtaan.
Koko käsitteen olemassaolo kertoo, että luontosuhteemme on esineellistävä ja ihmiskeskeinen (antroposentrinen). Ajattelemme kaiken niin maalla, merellä kuin ilmassakin olevan vain meitä, meitä varten. Maailmanlaajuisesti tämän luonnon kohteistavan ajattelutavan seuraukset näkyvät niin, että myös oma olemassaolomme on uhattuna. En rupea tässä nyt puhumaan jo nyt kiehuvasta ilmastosta ja ihmisen aiheuttamasta lajien massasukupuutosta. Liioin en ala käsitellä teknokratian ja ihmisen totaaliseen hallintaan pyrkivän transhumanismin kauhuja, en digihelvettiä, joka vie viimeisetkin toiveet ihmiseltä luoda muu kuin välineellinen luontosuhde. Kyllä te tiedätte ja näette. Riittää, kun katsotte ulos ikkunasta tai avaatte radiovastaanottimen.
Tässä hullussa maailmassa toimiminen ja oleminen on äärimmäisen hankalaa. Siksi, kuten Linkolan Penttikin eräässä esseessään kirjoittaa, meidän ei esimerkiksi elinkeinon suhteen tule olla kanssaihmisiämme kohtaan liian ankaria. Leipämme eteen joudumme tekemään kompromisseja, vaikka tahtoisimme irrottautua järjettömästä ja tuhoisasta elinkeinoelämästä, joka alati laajentaa kuolettavia lonkeroitaan digitaaliseen muotoon. Tämänkin jutun kirjoittaja joutuu vaatimattoman leipänsä eteen nöyrtymään Ruudun eteen pitkiksi ajoiksi työpäivän aikana. Vieraantuneisuutta lisää epäinhimillinen fyysillinen paikallaanolo, pitkäkestoinen staattisuus.
Työssä kuin työssä on hullua maailmaa liki mahdotonta paeta. Fyysillisessä työssäkin joutuu osallistumaan tämän kestämättömän maailman kohtuuttomuuksiin, liiallisuuteen. Tuo ylimääräinen ja kohtuuton voi olla turha ja haitallinen lopputuote (taas yksi turha tie, rakkine jne.) tai tuhlaava tuotantotapa (komponenttien osia ei työn säästämiseksi ja "tehostamiseksi" korjata, vaan korvataan komponentti uudella). Olemme kaikki maailmamme vankeja, ja tämä hallitsevuuden ja totaalisuuden käsittäminen on toisinaan yhtä mykistävää kuin oman pienuuden kokeminen universumin edessä.
Ei ole pakopaikkaa. Vaikka vetäytyisi syrjäiseen kylään omaan vaatimattomaan pirttiin, maailma seuraa sinnekin. Jo hengitysilmassa maailma tulee meihin väkisin, sillä sekin on ihmisen luoman hirviömäisen Koneen muovaamaa (pienhiukkaset, epäpuhtaudet...). Luomamme kulttuuri on itsetuhoinen ja saatanallinen. Suorastaan jollakin tapaa antikulttuuri.
Luonnon käsittäminen pelkän kylmän rationaalisen järjen ja ns. edistyksen ynnä tieteellisen maailmankatsomuksen läpi on lukuisien filosofien ja kirjoittajain mielestä valistuksen meille jättämä vitsaus. Sijaa ei jää kokonaisvaltaisemmille ja inhimillisemmille tulkinnoille, ei ole taikuutta, lumoa ja samaistumista, vain jääkylmää järkeä, ratiota. Ihmetys voisi olla tie ulos ja toivomme.
Tie ulos totaliteetista vaatii aikaa ja kontrollista luopumista. Saksalainen sosiologi Hartmuth Rosa on kirjoittanut modernin ajan pyrkivän kontrolliin ja ennustettavuuteen. Järjestelmän (epä-)vakaus on mahdollinen vain jatkuvan kasvun kautta. Vastakohta kontrollille on luonnon ja ilmiöiden hyväksyminen, kasvu taas lisää ihmisen nitistävää otetta luonnosta. "Hallitsemattomuus" ja tie ulos vaativat resonanssia (resonance), joka puolestaan edellyttää avoimuutta antaa jonkin itsemme ulkopuolisen koskettaa meitä. Tämä tulee lähelle sitä, mitä norjalainen syväekologi-filosofi Arne Naess tarkoittaa itsen aktualisoimisella (self-actualization) käsittämään suhteemme muihin ja maailmaan.
Kohti kestävämpää ja inhimillisempää maailmaa kulkeminen vaatii kontrollista luopumista ja nöyrtymistä maailmankaikkeuden edessä. Meidän tulee tunnistaa, että rationaalinen, kontrolloiva suhtautuminen maailmaan tekee sen merkityksettömäksi ja etäiseksi. Annetaan tilaa elämän mysteereille eikä käytetä sellaisia kylmiä käsitteitä, jollaisista kirjoitukseni aloitin.