Kirjojen kato

Kuva: Wikimedia Commons

HS:n Antti Majander kiinnitti huomiota taannoisessa kolumnissaan Loviisan asuntomessuilla kirjahyllyjen poissaoloon messukodeissa. Hän kirjoittaa, ettei ymmärrä luksuskoteja, jotka näyttävät luksuselämän kulisseilta. Kodit eivät enää näyttäneet hänestä siltä, että niissä elettäisiin.

Merkillepantava piirre nykyisessä asuntorakentamisessa ja sisustusmuodissa on siis kirjahyllyjen puute. Niiden sijaan korostuu luksus, ylellisyyden näyttäminen oman (hauraan) Egon jatkumona ja pönkittimenä. Ennen kirjahylly oli kodin ylpeys, tietosanakirjat ja muhkeankaunis Kansojen historia -kirjasarja koreilivat kertomassa lukuharrastuksen ja sivistyksen tärkeydestä. Jossain vaiheessa, kuten Majander kertoo lapsuudenkodistaan Laajasalossa, alettiin suunnitella seiniä ja olohuoneita, joille kirjahyllyä ei saisi edes laitettua.

Palaan taas toimittaja Tuija Siltamäen mainioon kolumniin, jota olen siteerannut aiemminkin. Siltamäen mukaan nykyihmiseltä ei voi edes juuri mitään vaatia, kun se ei pysty olemaan ajoissa, lukemaan kirjaa tai ajattelemaan. Mitä kirjoihin tulee, Siltamäki nostaa esille aikuisten huonon esimerkin lapsille:

"Ei tarvitse olla kummoinenkaan ihmistuntija käsittääkseen, että usein se, minkä aikuinen väittää johtuvan vaikeudesta, johtuu oikeasti aikuisen laiskuudesta. Jos 'ei tule luettua', mutta tulee oltua puhelimella, ei tosiasiallisesti halua lukea, vaan olla puhelimella."

Kirjojen myyntiluvut osoittavat myös, että kirjallisuutta ei etenkään painetussa muodossa arvosteta. Pääsääntöisesti suosituimmatkaan kaunokirjalliset teokset eivät enää yllä yli 100 000 myydyn niteen lukuihin. Edes Finlandia-voittajat, annaleenahärköset, ilkkaremekset yms. eivät myy kuten ennen.

Viime viikkoina on taas kirjoiteltu lehdessä jos toisessakin huolestuneita artikkeleita etenkin poikien lukutaidon heikkenemisestä. Ilmiö on globaali eikä siten kosketa vain Suomea. Tiedämme, että lukutaidon heikkous ennustaa heikompaa opintomenestystä tulevaisuudessa, puhumattakaan siitä, miten huonolla lukutaidolla nykyaikaisessa informaatioyhteiskunnassa edes voisi pärjätä. (Toki tekoälyhän voi viedä lähes kaikki työt, joten ehkä ihmisten tyhmentyminen ei ainakaan työelämää uhkaa...)

Sen sijaan, että lapset ja nuoret lukisivat, he selaavat niskat linkussa puhelimilta järkyttävää törkyä kaiket päivät, ja heidän vanhempansa eivät ole yhteeän sen parempia. He kun itsekin ovat yhtä koukussa näihin laitteisiin, selailevat hölmöyksiä iltahämärissä silmät kiiluen Näytön loisteessa. Sitten ulostaan heikosta keskittymiskyvystä ja kysytään, miksei kukaan tee mitään.

Lukemattomuuden yhteiskunnalliset seuraukset ovat järisyttävät, siksi aihetta ei voi jättää käsittelemättä. Pahimmillaan se on uhka demokratialle, kun kansalaisten kyky hankkia ja omaksua erilaista tietoa ja käsitellä sitä kriittisesti heikkenee. Vähän tai heikosti lukeva on suuremmassa riskissä pudota sosiaalisen median alustojen niin sanottuihin kaninkoloihin, joissa samanmielisten kuplassa ääriajattelu ja mustavalkoistukset korostuvat.

Äänikirjoista on ajateltu pelastajaa kirjallisuudelle. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia kuin painettu kirja eikä kaikenlaista kirjallisuutta voi luontevasti sovittaa äänikirjoiksi. Esimerkiksi monet tietokirjat ja kokeellisemmat kaunokirjalliset teokset eivät toimi äänikirjoina parhaalla mahdollisella tavalla tai lainkaan.

Mikä on yhteistä kirjallisuudelle, joka ei toimi äänikirjoina, on vaivannäkö. Vaikeammat teokset usein vaativat vaivannäköä ja siten myös haastavat meitä. Kaikkea kirjallisuutta ei myöskään ole äänikirjoina saatavilla, joten pelkkiin äänikirjoihin tyytyminen kaventaa maailmankuvaamme. Humanistisilla opinnoilla varhaisten humanistien aikakaudella pyrittiin kasvattamaan persoonaa ja karaktääriä. Älkäämme hukatko mahdollisuutta sydämen sivistykselle!

Kirjallisuus kapenee monella tapaa, jos sitä ei lueta ja osteta kuin äänikirjoina. Äänikirjoista ei tuloja kerry kirjailijalle samalla tavalla kuin painetuista teoksista. Keskivertokirjailijan kohdalla painosmäärät ovat jo entuudestaan olleet hyvin vaatimattomia. Kirja myös kiertää nykyään kaupoissa verrattain lyhyen aikaa ennen päätymistään makulatuuriin, joten tästäkin syystä kirjailijain ansiomahdollisuudet jäävät niukoiksi.

Kirjailijaliitto paljastaa, että keskivertokynäilijän vuosiansiot ovat pienehköt. Liiton tulotutkimus vuodelta 2018 kertoo esimerkiksi, että kaunokirjallisesta työstä ja muusta kirjailijan työstä saadut tulot olivat mediaaniltaan vuonna 2017 yhteensä 4800 euroa. Lisäksi tulevat apurahat yms., mutta niitä ei toki kaikille riitä ja niiden saamisen varaan ei voi kukaan toimeentuloaan laskea. Tulotaso jää siis keskimäärin hyvin niukaksi eivätkä monet voi tehdä kirjallisuutta kuin sivutoimisesti.

Esseisti, kirjailija ja kääntäjä Antti Nylén kertoo oman tarinansa kirjailijan ahdingosta teoksessaan Häviö. Vaikka Nylén kirjoittaakin tositarinan omalla herkullisella tyylillään, ei se – etenkään meille ko. esseistin faneille – ole miellyttävää luettavaa. Taloudellinen ahdinko hänelle ja hänen perheelleen on ollut ajoittain täyttä totta. Toisinaan hän kertoo joutuneensa turvautumaan viimesijaiseen etuuteen toimeentulotukeen.

On helppo ymmärtää Nylénin katkeruutta. Etenkin kun hän on ansioitunut, palkittu ja menestynyt kirjailija. Hänen esseeteoksensa Vihan ja katkeruuden esseet voitti vuonna 2007 nuorille kirjailijoille myönnettävän Kalevin Jäntin palkinnon. Maineesta ja menestyksestä huolimatta toimeentulo ei ole ollut turvattu.

Jos edes Nylénin kaltainen ansioitunut kirjailija ei aina elä työllään, tuntuu kirjallisuuden kannalta karulta tulevaisuudenkuvalta, kun miettii hupenevia myyntilukuja. Ymmärrettävästi monet joutuvat laittamaan hanskat tiskiin. En tarkoita tässä, että jokaisella taiteilijalla tai sellaiseksi itsensä kokevalla tulisi olla mahdollisuus elää taiteella. Se ei millään muotoa ole mahdollista tai toivottavaakaan. Toivoisin silti, että etenkin kirkkaimille helmille olisi nykyistä parempia ansiomahdollisuuksia, jotta kulttuurielämämme ja kirjallisuutemme säilyisi rikkaana.

Mitä tulee lukutaidon arvostukseen, ehdotan että hylätään minimalismin ja "äly"laitteiden nimissä kirjojen piilottaminen ja ostetaan tai nikaroidaan jokaiseen kotiin paikka kirjoille. Nimittäin kirjojen fyysinen läsnäolo kodeissa vaikuttaa myönteisesti lasten lukuinnon kehitykseen. Otetaan siis kirjoja näkyville – ja ostetaan lisää, jotta kirjailijoille ja kustannustoimittajillekin riittäisi leipää ja särvintä. Sivistyksen ja lukutaidon arvostuksen tulee näkyä myös teoissa.

Lopuksi otan esille vielä kirjailija Nassim Talebin ajatuksen antikirjastosta. Taleb on sitä mieltä, että tärkeimpiä kirjoja ovat hyllyssä ne, joita emme ole vielä lukeneet. Hänestä meillä pitäisi olla mahdollisimman paljon kirjoja asioista, joita emme tunne. Näiden lukemattomien kirjojen edessä sitten tunnemme nöyryyttä kaiken sen edessä, mitä emme vielä tiedä. Lukematon kirja on aina mahdollisuus lukemattomiin maailmoihin.