Internet-data ja kulutuksen kasvu

Enemmän on aiheita kuin koskaan niistä ehtii kirjoittaa, vaikka kuinka yrittää. Siinä kirjoittajan elämän pieni dilemma. Kirjoittamatta ei voi olla, pitää saada "itsensä sanoiksi" Pentti Saarikosken runoa mukaillakseni.

Tällä kertaa alettuani kirjoittaa mieleeni tuli taannoinen Suomen kuvalehden artikkeli, jossa pohdittiin Internet-verkossa kulkevan datan määrän ja sitä kautta sähkönkulutuksen kasvua.  Artikkelista kävi ilmi, että tarkkaa totuutta datasta ja Internetin sähkönkulutuksesta ei tiedä kukaan.

Voidaan siis todeta, että meillä on paisunut ja todennäköisesti yhä paisuva Internet-datan määrä. Samaan aikaan esimerkiksi kevättalvella 2023 oltiin huolissaan sähkön riittävyydestä kovilla pakkasilla. Sähköyhtiöt tekevät ennätysvoittoja kenenkään estämättä; pitkälti ryöstökapitalismille yksityistetyllä sähköinfrastruktuurilla sähköyhtiöt kuppaavat kansalaisten lompakoista rahaa. Lisäksi pitäisi ratkaista energiantuotannon ja -kulutuksenkin osalta ilmastokriisi seurannaisvaikutuksineen. Kokonaisuutta kun miettii, on selvää ettei valtavaan ihmisen hybrikseen nojaava ydinvoima ja Olkiluodon surullisenkuuluisa kolmosreaktori tule meitä pelastamaan.

Kansallisella tasolla näemme teknokraattisen, globaalin tuhokapitalismin seuraukset. Säätelemättömyydestä seuraa tällaisia tilanteita. Ratkaisut ovat lyhytnnäköisiä ja noudttavat järjestelmän logiikkaa: lisää kaikkea mahdollista. Halutaan lisää tuotantoa, lisää tuulimyllyjä, lisää ilmalämpöpumppuja – ja BKT sen kuin kasvaa. En ole akuuteimmankaan Euroopan energiakriisin aikana törmännyt minkään valtakunnan mietintöihin, joissa kasvaneen sähköntarpeen ja koko järjestelmän logiikka kyseenalaistettaisiin, että olisi menty juurisyiden äärelle.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon osalta on päivänselvää, että tuotantotavat ovat toissijaisia niin kauan kuin kulutuksen, suorastaan tuhlauksen, mittasuhteet ovat näin suuret. Internet-datan kasvu, joka vaatii servereineen, päätelaitteineen ja tukiasemineen valtavasti luonnonvaroja joka portaalla, on täydellinen esimerkki. Määrän on annettu kasvaa, ja samalla sähkönkulutuksen. Kertaakaan tämän tarvetta ja oikeutusta ei ole kyseenalaistettu; aika kun vaatii milloin mitäkin ja ihminen ei sille mitään mahda...

Datan tarkastelu saa uusia sävyjä, kun tiedämme suuren osan, noin viidenneksen, Internet-datasta olevan pornoa. Suorastoistopalveluiden yleistynyt käyttö on myös osaltaan kasvun taustalla. Etenkin korkearesoluutioinen HD-kuvanlaatu kuluttaa enemmän sähköä eri portailla kuin heikompitasoinen tv-kuva. Kummankin, eritoten pornografian kaltaisen moraalittoman (kyllä, kuulitte oikein!) töryn, osalta voidaan todeta, että välttämättömyydestä ei ole kyse.

Jos mielimme kulutuksen ja tuotannon saada järkeviin, kestäviin mittasuhteisiin, tulee juurisyihin puuttua ja niitä säädellä. Koska aikamme ihmiskuvassa valitettavasti ihminen vaikuttaa ensisijaisesti olevan kuluttaja ja itsekeskeinen hedonisti, on mielekkäämmistä ihmiselämän päämääristä vaikea päästä sopuun. Kuitenkin tämä keskustelu on välttämätön, jos mielimme eteenpäin kohti kestävämpiä yhteiskuntia. Hyvin pettynyt olen ihmiseen, jos haluamme alistua teknologisten vimpainten ja markkinoiden tyrkyttämien ärsykkeiden orjiksi, jotka kuluttavat teratavuittain pornografi(ikk)aa sen sijaan, että olisimme ensisijaisesti kansalaisia, yhteisönsä ja perheensä arvokkaita jäseniä, jotka pystyvät tekemään vähintäänkin pieniä tekoja yhteisen hyvän edistämiseksi. Olemaan hyviä ja hyveellisiä ihmisiä. Suurin este tälle on Ego, jonka ei tule antaa hallita meitä.

Abaya-kiellosta ja lännen sekularisaatiosta

YLE:n Maailmanpolitiikan arkipäivää -radio-ohjelmassa 9. syyskuuta keskusteltiin Ranskan uudesta abaya-asujen kiellosta kouluissa. Samalla pohdittiin myös eri valtioiden huntuihin ja muihin vaatteisiin kohdistuvia kieltoja. Kirjoitin tästä aiheesta ja sananvapaudesta tänne tässä taannoin.

Eri arvioissa tuntui korostuvan musliminaisten toimijuuden ja heidän itsensä kuulemisen huomioimattomuus. Näin on siitä huolimatta, että juuri tätä väestönosaa retoriikassa tahdotaan suojella. Heidän toimijuutensa ja osallisuutensa on ilmeisesti toissijaista agendaan nähden.

Radio-ohjelmassa mainitaan Ranskassa voimaan tullut laki vuodelta 1905, jolla kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. De jure valtio sekularisoitiin, taustalla olivat libeeralin tradition mukaiset valtion neutraaliuden ja uskonnonvapauden periaatteet. Lain perusteella uskonnollisten symbolien käyttö on julkisessa elämässä kielletty. Valtio haluaa esiintyä sekulaarina, korostaen valtion ja kirkon erillisyyttä.

Yhdysvalloissa ovat perustajaisät aikoinaan pohtineen samanmoisia. Uskonnonvapaus ja valtion erillisyys kirkosta toteutettiin heti kansakunnan alkuajoista. Tämä liittyy liberaaliin traditioon ja ajatukseen siitä, entä jos vallanpitäjät ovatkin väärässä oikeasta uskosta, jos jokin uskonto olisi nostettu valtionuskonnoksi. Epäilylle on haluttu jättää sija. Pohjalla oli annos kunnon valistusajan ja -aattehen henkeä.

Läntenä, niin kutsuttuna, jotkut pitävät vanhaa kristikuntaa. Erityisesti wanha katolisen kirkon valtapiiri on perinteisesti "länttä" tässä mielessä. Sitä en osaa vuosisataisten ja erinäisten skismojen (nk. Suuri skisma oli vuonna 1054) jäljiltä sanoa, miten tässä katsomuskannassa länneksi katsottiin itäisemmät ortodoksisest alueet. Ovatko nekin kristillisyyden kautta perinteistä länttä? Balkaneilla kun oltiin aivan viime vuosisatoihin saakka Osmannien muslimivallan puristuksissa, idän ja lännän välissä.

Joka tapauksessa käsitys kristikunnasta on ollut keskeinen lännen itseymmärrykselle. On esitetty, että ihmisoikeusajattelun taustalla on kristillinen ajatus ihmisten keskinäisestä samankaltaisuudesta ja -arvoisuudesta: jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Valistusajasta lähtien on tätä eräänlaista itseymmärryksen pohjaa lisääntyvässä määrin haastettu. Muuttuneet ovat sekä yksilöt ja yhteisöt että myös yhteiskunta.

Lisääntyneen maahanmuuton ja globalisoitumisen, maapalloistumisen myötä on esitetty huolta islamin leviämisestä Eurooppaan. Näin on on käynyt samalla, kun länsi on vahvasti sekularisoitunut, etenkin täällä Pohjoismaissa. Koska olemme tehneet uskonnosta itsellemme lähes merkityksettömän – ei tapakristitty piittaa kirkon ja hengellisyyden kotkotuksista –, huoli toisesta uskonnosta tuntuu äkkiseltään absurdilta. Miksi murehtia sellaisesta, jos uskonnosta viis veisaamme ja pahimmillaan olemme sille jopa sokeita?

Kuva: Mariano Fortuny, auteur du modèle, CC0, via Wikimedia Commons

Kirjojen kato

Kuva: Wikimedia Commons

HS:n Antti Majander kiinnitti huomiota taannoisessa kolumnissaan Loviisan asuntomessuilla kirjahyllyjen poissaoloon messukodeissa. Hän kirjoittaa, ettei ymmärrä luksuskoteja, jotka näyttävät luksuselämän kulisseilta. Kodit eivät enää näyttäneet hänestä siltä, että niissä elettäisiin.

Merkillepantava piirre nykyisessä asuntorakentamisessa ja sisustusmuodissa on siis kirjahyllyjen puute. Niiden sijaan korostuu luksus, ylellisyyden näyttäminen oman (hauraan) Egon jatkumona ja pönkittimenä. Ennen kirjahylly oli kodin ylpeys, tietosanakirjat ja muhkeankaunis Kansojen historia -kirjasarja koreilivat kertomassa lukuharrastuksen ja sivistyksen tärkeydestä. Jossain vaiheessa, kuten Majander kertoo lapsuudenkodistaan Laajasalossa, alettiin suunnitella seiniä ja olohuoneita, joille kirjahyllyä ei saisi edes laitettua.

Palaan taas toimittaja Tuija Siltamäen mainioon kolumniin, jota olen siteerannut aiemminkin. Siltamäen mukaan nykyihmiseltä ei voi edes juuri mitään vaatia, kun se ei pysty olemaan ajoissa, lukemaan kirjaa tai ajattelemaan. Mitä kirjoihin tulee, Siltamäki nostaa esille aikuisten huonon esimerkin lapsille:

"Ei tarvitse olla kummoinenkaan ihmistuntija käsittääkseen, että usein se, minkä aikuinen väittää johtuvan vaikeudesta, johtuu oikeasti aikuisen laiskuudesta. Jos 'ei tule luettua', mutta tulee oltua puhelimella, ei tosiasiallisesti halua lukea, vaan olla puhelimella."

Kirjojen myyntiluvut osoittavat myös, että kirjallisuutta ei etenkään painetussa muodossa arvosteta. Pääsääntöisesti suosituimmatkaan kaunokirjalliset teokset eivät enää yllä yli 100 000 myydyn niteen lukuihin. Edes Finlandia-voittajat, annaleenahärköset, ilkkaremekset yms. eivät myy kuten ennen.

Viime viikkoina on taas kirjoiteltu lehdessä jos toisessakin huolestuneita artikkeleita etenkin poikien lukutaidon heikkenemisestä. Ilmiö on globaali eikä siten kosketa vain Suomea. Tiedämme, että lukutaidon heikkous ennustaa heikompaa opintomenestystä tulevaisuudessa, puhumattakaan siitä, miten huonolla lukutaidolla nykyaikaisessa informaatioyhteiskunnassa edes voisi pärjätä. (Toki tekoälyhän voi viedä lähes kaikki työt, joten ehkä ihmisten tyhmentyminen ei ainakaan työelämää uhkaa...)

Sen sijaan, että lapset ja nuoret lukisivat, he selaavat niskat linkussa puhelimilta järkyttävää törkyä kaiket päivät, ja heidän vanhempansa eivät ole yhteeän sen parempia. He kun itsekin ovat yhtä koukussa näihin laitteisiin, selailevat hölmöyksiä iltahämärissä silmät kiiluen Näytön loisteessa. Sitten ulostaan heikosta keskittymiskyvystä ja kysytään, miksei kukaan tee mitään.

Lukemattomuuden yhteiskunnalliset seuraukset ovat järisyttävät, siksi aihetta ei voi jättää käsittelemättä. Pahimmillaan se on uhka demokratialle, kun kansalaisten kyky hankkia ja omaksua erilaista tietoa ja käsitellä sitä kriittisesti heikkenee. Vähän tai heikosti lukeva on suuremmassa riskissä pudota sosiaalisen median alustojen niin sanottuihin kaninkoloihin, joissa samanmielisten kuplassa ääriajattelu ja mustavalkoistukset korostuvat.

Äänikirjoista on ajateltu pelastajaa kirjallisuudelle. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia kuin painettu kirja eikä kaikenlaista kirjallisuutta voi luontevasti sovittaa äänikirjoiksi. Esimerkiksi monet tietokirjat ja kokeellisemmat kaunokirjalliset teokset eivät toimi äänikirjoina parhaalla mahdollisella tavalla tai lainkaan.

Mikä on yhteistä kirjallisuudelle, joka ei toimi äänikirjoina, on vaivannäkö. Vaikeammat teokset usein vaativat vaivannäköä ja siten myös haastavat meitä. Kaikkea kirjallisuutta ei myöskään ole äänikirjoina saatavilla, joten pelkkiin äänikirjoihin tyytyminen kaventaa maailmankuvaamme. Humanistisilla opinnoilla varhaisten humanistien aikakaudella pyrittiin kasvattamaan persoonaa ja karaktääriä. Älkäämme hukatko mahdollisuutta sydämen sivistykselle!

Kirjallisuus kapenee monella tapaa, jos sitä ei lueta ja osteta kuin äänikirjoina. Äänikirjoista ei tuloja kerry kirjailijalle samalla tavalla kuin painetuista teoksista. Keskivertokirjailijan kohdalla painosmäärät ovat jo entuudestaan olleet hyvin vaatimattomia. Kirja myös kiertää nykyään kaupoissa verrattain lyhyen aikaa ennen päätymistään makulatuuriin, joten tästäkin syystä kirjailijain ansiomahdollisuudet jäävät niukoiksi.

Kirjailijaliitto paljastaa, että keskivertokynäilijän vuosiansiot ovat pienehköt. Liiton tulotutkimus vuodelta 2018 kertoo esimerkiksi, että kaunokirjallisesta työstä ja muusta kirjailijan työstä saadut tulot olivat mediaaniltaan vuonna 2017 yhteensä 4800 euroa. Lisäksi tulevat apurahat yms., mutta niitä ei toki kaikille riitä ja niiden saamisen varaan ei voi kukaan toimeentuloaan laskea. Tulotaso jää siis keskimäärin hyvin niukaksi eivätkä monet voi tehdä kirjallisuutta kuin sivutoimisesti.

Esseisti, kirjailija ja kääntäjä Antti Nylén kertoo oman tarinansa kirjailijan ahdingosta teoksessaan Häviö. Vaikka Nylén kirjoittaakin tositarinan omalla herkullisella tyylillään, ei se – etenkään meille ko. esseistin faneille – ole miellyttävää luettavaa. Taloudellinen ahdinko hänelle ja hänen perheelleen on ollut ajoittain täyttä totta. Toisinaan hän kertoo joutuneensa turvautumaan viimesijaiseen etuuteen toimeentulotukeen.

On helppo ymmärtää Nylénin katkeruutta. Etenkin kun hän on ansioitunut, palkittu ja menestynyt kirjailija. Hänen esseeteoksensa Vihan ja katkeruuden esseet voitti vuonna 2007 nuorille kirjailijoille myönnettävän Kalevin Jäntin palkinnon. Maineesta ja menestyksestä huolimatta toimeentulo ei ole ollut turvattu.

Jos edes Nylénin kaltainen ansioitunut kirjailija ei aina elä työllään, tuntuu kirjallisuuden kannalta karulta tulevaisuudenkuvalta, kun miettii hupenevia myyntilukuja. Ymmärrettävästi monet joutuvat laittamaan hanskat tiskiin. En tarkoita tässä, että jokaisella taiteilijalla tai sellaiseksi itsensä kokevalla tulisi olla mahdollisuus elää taiteella. Se ei millään muotoa ole mahdollista tai toivottavaakaan. Toivoisin silti, että etenkin kirkkaimille helmille olisi nykyistä parempia ansiomahdollisuuksia, jotta kulttuurielämämme ja kirjallisuutemme säilyisi rikkaana.

Mitä tulee lukutaidon arvostukseen, ehdotan että hylätään minimalismin ja "äly"laitteiden nimissä kirjojen piilottaminen ja ostetaan tai nikaroidaan jokaiseen kotiin paikka kirjoille. Nimittäin kirjojen fyysinen läsnäolo kodeissa vaikuttaa myönteisesti lasten lukuinnon kehitykseen. Otetaan siis kirjoja näkyville – ja ostetaan lisää, jotta kirjailijoille ja kustannustoimittajillekin riittäisi leipää ja särvintä. Sivistyksen ja lukutaidon arvostuksen tulee näkyä myös teoissa.

Lopuksi otan esille vielä kirjailija Nassim Talebin ajatuksen antikirjastosta. Taleb on sitä mieltä, että tärkeimpiä kirjoja ovat hyllyssä ne, joita emme ole vielä lukeneet. Hänestä meillä pitäisi olla mahdollisimman paljon kirjoja asioista, joita emme tunne. Näiden lukemattomien kirjojen edessä sitten tunnemme nöyryyttä kaiken sen edessä, mitä emme vielä tiedä. Lukematon kirja on aina mahdollisuus lukemattomiin maailmoihin.

Saksa, kannabis ja eliitin arvot

Kuulin mielipahakseni uutisen, jolla on suuri merkitys koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Saksan hallitus on hyväksynyt lakiesityksen, jolla kannabiksen käyttö laillistettaisiin. Laille povataan läpimenon mahdollisuuksia parlamentissa, ja etenkin arvoliberaaleissa piireissä hurrataan. Minulle tuli mieleen, että saksalainen eliitti ajaa läpi uudistusta, jonka kielteisiltä vaikutuksilta he itse ovat enimmäkseen turvassa.

Hyvinvointi- ja terveyserot Suomessa ja muissakin länsimaissa ovat suuria eri sosioekonomisten ryhmien välillä. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että korkeammin koulutetut ja varakkaat elävät pidempään ja terveempinä. Elintavat eroavat suuresti jo lapsuudessa. Tämä näkyy niin liikunnassa, ravinnossa kuin päihteidenkin käytössä. Lukutaito ja koulumenestys nekin periytyvät vahvasti vanhempien mukaan.

Kannabis on vakava, kognitiivista suorituskykyä heikentävä päihde. Viimeisimpänä suurena maana Kanada laillisti sen käytön ja myynniltä odotettiin suuria tuloja uuden toimialan alkaessa syrjäyttää katukauppaa. Taloudellisten etujen, eurojen ja dollarien vuoksi monilla liberaaleilla tahoilla on tahtotila ajaa ja lobata uuden päihteen saattamista markkinoille.

Jo ennakkoon monet suomalaisetkin moraalittomat sijoittajat innostuivat sijoittamaan uuteen Kanadan kannabisliiketoimintaan, jolle povattiin valoisaa ja ennen kaikkea tuottoisaa tulevaisuutta. Toisin kuitenkin kävi eikä uudenlaisesta päihdekaupasta tullutkaan sellaista rahasampoa sijoittajille ja Kanadan kansantaloudelle kuin monet olivat kuvitelleet. Mikä meni vikaan?

Ensinnäkin aikaisemmasta laittomuudesta huolimatta kannabikselle oli jo muodostunut vakiintunut käyttökulttuuri. Kannabista poltettiin ja käyttäjät tiesivät huumediilerit. Vaikka kaupalle syntyi Alkon tyyppinen laillinen kauppa, käyttäjät ostivat huumeensa edelleen katukaupasta edullisemmin. Voimme kohtuullisesti väittää, että Saksassakin on, etenkin liberaaleimmissa suurkaupungeissa kuten Berliinissä, jo muodostunut käyttökulttuuri Kanadan tapaan. Taloudellisten voittojen himoaminen voi olla lyhytnäköistä. Jäljelle jäävät haitat kansantaloudelle ja -terveydelle.

Laillista tai ei, kannabista on käytetty ja varmasti käytetään vastakin. Laittomuus, laittoman päihteen status, antaa kuitenkin viranomaisille tiettyjä keinoja ja selkärankaa puuttua käyttökulttuuriin. Lailla on myös moraalista opetusvaikutusta, jonka merkitystä ei pidä väheksymän. Useimmille kansalaisille on suurtakin merkitystä sillä, mitä lainsäädäntö asiasta sanoo.

Jos kannabis laillistetaan, suurin osa haitoista tulee kohdistumaan väestönosaan, jolla muutoinkin menee muuta väestöä huonommin. Koulutettu ja varakkaampi väki pystyy paremmin suojautumaan liberaalin päihdepolitiikan haitoilta, kuten muunkin arvoliberaaliuden haitoilta. Silti, mikäli kannabis yleistyy, myös varakkaammat tulevat kohtaamaan kovempia haittoja. Kannabiksen kohdalla harvinaisempia, mutta sitäkin vakavampia haittoja vähätellään. Psykoosisairaus voi esimerkiksi pienelle osalle väestöä puhjeta jo vähäiselläkin käytöllä, etenkin jos käyttäjällä on siihen geneettistä alttiutta.

Olen työurallani sosiaalihuollossa nähnyt paljon nuoria ja vanhoja kannabiksenkäyttäjiä. Olen nähnyt, että on inhimillisesti kamalaa, jos nuori ihminen sairastuu kannabispsykoosiin, vaikka riskiä yleisesti vähätellään. Pahimmissa tapauksissa tarvitaan raskasta psykoosinestolääkitystä ja arjen tukitoimia, jotta sairauden kanssa pärjää. Hinta on sekä euroissa että inhimillisesti korkea.

Tapana on kuitenkin psykoosiriski pyyhkäistä pois yksilötapauksina ja Turmiolan Tommi -tyyppisenä pelotteluna. ”Ei minulle voi noin käydä”, ajatellaan, vaikka varma ei koskaan voi olla. Ja se, mitä eliitti tekee, sen köyhä tekee myös perästä. Ja resurssit (tiedolliset, taloudelliset) haittojen ehkäisyyn ja hoitoon ovat toisenlaiset. Mahdollisuus suojautua koskee myös psykoosia vähäisempiä haittoja.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen ikäväkseni huomannut polttelun yleistyneen julkisilla paikoilla Suomessakin. Lisäksi käyttövälineitä myydään, itse kaman lisäksi, röyhkeästi ja näkyvästi. Katukuvassa on yleistä nähdä huumekauppaa ja -käyttöä. Omassa kotikaupungissani on aivan tavallista haistaa tämän aineen imelä lemu keskellä arkipäivääkin.

Käyttökulttuuri on yleistynyt ja käynyt röyhkeämmäksi. Poliisi ei käytännössä käyttöön juurikaan puutu eikä voikaan puuttua resurssisyistä. On vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin kaupungin, jossa päihteitä saa käyttää missä ja milloin vain. En tiedä, mihin naiiviin idealismiin perustuu ajatus, jos joku ajattelee tästä voivan seurata jotain hyvää.

Konservatiivisena kirjoittelijana ja kulttuurikommentaattorina tunnettu Theodore Dalrymple on tuonut esille esimerkiksi kohua herättäneessä teoksessaan Life at the Bottom (”Elämää pohjalla”, kirj. suom.), kuinka yläluokan arvot esimerkiksi seksuaalimoraalissa ovat koituneet erityisesti yhteiskunnan vähäosaisimpien turmioksi. Kun sitoutuminen ja pysyvyys eivät ole enää keskeisiä arvoja, erityisesti alempien sosioekonomisten ryhmien joukossa on entistä enemmän isättömiä ja yksinhuoltajavanhempien kasvattamia lapsia. Keskiluokka avioituu edelleen todennäköisemmin, vaikka seksuaalinen vapaamielisyys onkin yleistä ja lähes hyveen asemassa kaikissa sosiaaliluokissa.

Vaikka voimmekin Dalrymplen yhteiskunta-analyysiin suhtautua varovaisen kriittisesti, nostavat hänen ajatuksensa esille tärkeän arvokeskustelun ja nykyisten arvojen seuraukset yhteiskunnassa. Vielä minun opiskeluaikoinani tuotiin esille, että yksinhuoltajuus on aina riski. Ja asia on itsestään selvä, kun miettii asiaa, eikä tarkoitus ole yksinhuoltajia syyllistää (nykymaailmassa, kun väittämä tuntuu olevan väärä, jos jollekulle tulee paha mieli). Jos kasvattaa lasta yksin, resursseja, aikaa, rahaa ja jaksamista, on vähemmän. Lapsi hyötyy yleensä kahdesta vanhemmasta, se ennakoi parempaa koulumenestystä ja siten parempia mahdollisuuksia elämässä.

Kannabiksen dominopelin uhka leijailee Euroopan yllä. On todennäköistä, että Saksan lähtiessä liberaalin kannabispolitiikan poluille, pienemmät maat seuraavat perässä. On syytä seurata siis Saksan tilannetta, etenkin jos laki nuijitaan läpi. En ole perehtynyt Saksan parlamentin poliittisiin voimasuhteisiin, mutta ainakin arvoliberaaliudessa on suuri ero asenneilmastossa suurkaupunkien ja pienempien maaseutupitäjien välillä. Tämä laki voi lisätä juopaa näiden alueiden välillä entisestään, enkä ihmettelisi, jos kriittisimmät alkaisivat retoriikassaan kuvata tilannetta maailmansotien välisen vapaamielisen ns. Weimarin tasavallan veroiseksi.

Päihdemyönteisempi politiikka voi myös lisätä polarisaatiota muutenkin hajaantuneissa poliittisissa kuppikunnissa. On ad nauseam kirjoitettu lehtien palstoilla siitä, kuinka perinteinen vasemmisto–oikeisto-jako ei enää nykyään kuvaa poliittisia jakolinjoja. Tästä oiva esimerkki on äärioikeistolaisena pidetty Saksan AfD (Alternative für Deutschland, Vaihtoehto Saksalle), jota äänestetään hyvinkin eri tavoin poliittisesti taloudesta ajattelevien keskuudessa. Populistiselle politiikalle löytyy kannatusta kautta mantereen, jos perinteisiin valtapuolueisiin ja niiden harjoittamaan politiikkaan kyllästytään laajalti. Poliittisen eliitin tulisikin laskeutua norsunluutorneistaan ja olla tuntosarvet herkkinä tässä erityisen vaikeassa maailmanajassa.

Olen nuoresta pitäen mieltänyt itseni enempi tai vähempi vasemmistolaiseksi. Monien muiden tavoin olen huomannut sen vasemmiston, jota puolueet Suomessa edustavat, kannattavan asioita, joilla ei äkkiseltään ajattelisi olevan mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa. Tuntuukin, että luokkatarkastelun ja heikommassa asemassa olevien asioiden ajamisen sijasta vasemmisto keskittyy identiteettipolitiikkaan ja eliitin arvojen ajamiseen. En ole kokemukseni kanssa yksin.

Suomessa sentään Vasemmistoliitto esimerkiksi ei, nuorisojärjestönsä radikaaleista mielipiteistä huolimatta, päihde- ja riippuvuuspoliittisen ohjelmansa perusteella laillistamista aja. Käytön rangaistavuudesta luopumista ohjelma ehdottaa. Tämä voi olla järkevää, koska se siirtää ongelmanratkaisun painopistettä hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Poliisi voisi keskittää voimavarojaan suuriin huumekauppiaisiin pikkutekijöiden sijasta.

Vihreät taas, jossa on perinteisesti ollut vasemmistohenkinen blokkinsa, on päättänyt ajaa kannabiksen laillistamista vastuuttomalla tavalla Suomessa. Puolue aikoo aloittaa poliittisen ohjelmansa 2023–2027 mukaan kannabiksen laillistamisen. Juuri Saksa mainitaan esimerkkinä, jonka kokemuksia Vihreät aikoo hyödyntää.

Vasemmisto on keskiluokkaistanut ja johtopalleilla kukkoilevat etuoikeutetut (entiset nuoret), jotka unohtavat köyhät, naiset ja luokkaerot. Sen sijaan he muun eliitin tapaa eri puolilla Eurooppaa ajavat uutta päihdettä markkinoille. Kun eliitti ajaa yhteiskuntaan laajaa arvojen muutosta, kuten on seksuaali- ja perhepolitiikan osalta länsimaissa käynyt, haitat lankeavat yhteiskunnan vähäosaisimpien maksettavaksi. Näin tulee käymään myös Suomessa, mikäli esim. Vihreät ja Vasemmistonuoret saavat tahtonsa lopulta läpi. Laillistamisen sijaan meidän tulee arvioida käytön ja hallussapidon dekriminalisoinnin mahdollisuutta suomalaisessa toimintaympäristössä. Näin painopiste muuttuu tehottomasta käyttäjän rankaisemisesta hoitoon ja haittojen ennaltaehkäisyyn.