Koen olevani jumissa. Jämähtänyt ja paikalleni juuttunut. Kokemukseni tuli erityisen akuutiksi, kun töissä sain tietää vuoden aikana tekemäni työn olleen suurelta osin turhaa. Siltä se ainakin tuntui. Olen saanut osani julkisen sektorin leikkauksista. Ne tuntuvat selkänahassa joka päivä. Työ ei ole palkitsevaa, sitä vain on loputtomasti.
Enkä minä loppujen lopuksi kuulu edes niihin, joiden tulisi olla huolissaan tai onneton. Minulla on työ – ainakin vielä– pikkuviskaalina. Palkkani on hyvä, runsaasti yli tarpeeni. Voisi väittää, että on suorastaan luksusta, kun voi murehtia työn palkitsevuutta. Tai sen puutetta.
Minulla on myös satunnaisia tuloja vapaana kirjoittajana, mutta niillä en elättäisi edes itseäni. Kirjoittajia on liikaa ja lukijoita liian vähän, jotta todellista tulevaisuutta jonkinlaisessa journalismissa olisi. Pakopaikat tuntuvat kaikonneen, kun kokee akuutisti, sydäntäkouraisevasti olevansa jumissa.
Niin kovin vaikeaa on ihmisen hyväksyä ja olla kaipaamatta vapautta. Jos joku kokoomuslainen tulee minulle nyt sanomaan, että se on vain itsestä kiinni ja maailman loputtomasti mahdollisuuksia täynnä, niin saa kuulla kunniansa. Ei ole niin, että vain mennään ja valitaan, mihin ryhdytään. Hattu kädessä sitä katsellaan mahdollisuuksia ja tartutaan niihin, mitkä ovat tarjolla. Sellaista on elämä, hapanta leipää ja raikasta vettä, jos on rahtunen onnea.
Huomaan tällaisessa mielentilassa kaipaavani surullista musiikkia ja runoutta. Mieleeni tulevat runoilija Oscar Wilden sanat katuojasta, jossa me kaikki makaamme, mutta "jotkut meistä katsovat tähtiin". Yritän katsoa taivasta ja horisonttia edessäni, muistaa että minulla ei ole hätää. Että kaipa sittenkin, kaikki on hyvin tietyllä tapaa.