Käsityksemme työstä, millaista työtä teemme ja miksi sitä teemme, liittyy vahvasti käsitykseemme ihmisyydestä. Ei siis ole ihme, että kautta aikain filosofit ja ajattelijat ovat tarkastelleet tekemäämme työtä. Kun tarkastelemme ihmiskuntana kollektiivista jälkeämme maapalloon, ovat niin ikään työn tekemiset tavat keskiössä.
Vahva kahtiajakautuneisuus ruumiillisen ja ajatteluun perustuvan työn välillä on vallinnut pohdinnoissa antiikin ajoista lähtien. Antiikin Ateenan tai Rooman vapaa kansalainen ei nähnyt orjille kuuluvan ruumiillisen työn olevan arvolleen sopivaa. He käyttivät aikaansa jaloihin harrasteisiin (joihin etenkin kreikkalaisilla kuului fyysillisiä aktiviteetteja).
Kahtiajako ja yhteiskuntaluokat näkyvät siinäkin, millaisista asioista ja ilmiöistä meille antiikista on säilynyt tietoa kirjallisessa muodossa. Yläluokka, joka ei työtä yleensä tehnyt, oli se luokka, joka kirjoitteli, joten eivät he kirjoittaneet ruumiillisesta työstä ja sen tekijöistä kuin korkeintaan sivumennen ja halveksuen. (Poikkeuksen muodostaa esimerkiksi Hesiodoksen eeppinen runoelma Työt ja päivät (kr. Erga kai hemerai), joka kertoo ylistäen maanviljelyksestä.) Valtiomies, filosofi ja kynäniekka Cicero muun muassa tokaisi kuuluisasta kreikkalaisesta kuvanveistäjästä Feidiaasta, että nuorukaiset eivät tahtoisi olla Feidias, vaikka tämän töitä laajalti ihailtiinkin. Syy tähän on, että kuvanveisto on ruumiillista työtä.
Varhaiset kristityt omalla kulttuurillaan pyrkivät tekemään pesäeroa Rooman arvoihin ja kulttuuriin. Apostoli Paavali kirjoitti itsensä elättämisestä ruumiillisella työllä. Siihen ei liittynyt häpeää, vaan omanarvontuntoa ja oman osansa yhteisössä kantamista. Se oli myös vastakulttuuria roomalaisuudelle, koska kristityille ihmisarvo kuului myös orjille (ainakin jossain määrin, vaikka orjuus instituutiona jatkui eri muodoissaan maailmassa, vrt. esim. 5. Moos. 5:14). Ensimmäisessä kirjeessään tessalonikalaisille Paavali kirjoittaa: "Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte rauhallisesti, hoidatte omat asianne ja ansaitsette toimeentulonne kättenne työllä..." (1. Tess. 4:11)
Kapinallinen entinen pappi, kirjailija Kai Sadinmaa kirjoittaa kärkevässä esseeteoksessaan Ilmestyskirja, että "elämä löytyy siitä, mitä materialistinen, kilpailuun ja tehokkuuteen keskittyvä kulttuurimme halveksii: tavallisesta ja arkisesta, pienestä ja mitättömästä". Yllättävän samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet muutkin.
Yhdysvaltalainen kirjailija ja maanviljelijä Wendell Berry kertoo esseessään The Work of Local Culture (Paikallisen kulttuurin työ) kävelyretkestä kotikonnuillaan Kentuckyn maaseudulla. Hän näkee aidanpylväässä roikkuvan vanhan metalliämpärin, johon on ajan saatossa kertynyt puunlehtiä, sinne ovat eläimet kuljettaneet kasvinosia ja jätöstäneet. Nämä ämpäriin jätetyt ovat alkaneet maatua, siten luonto on luonut uutta elämää. Berry ihailee luonnon tekemää työtä. Hänestä myös ihmisen tärkein tehtävä olisi huolehtia elämän jatkuvuudesta ja maaperäin hyvinvoinnista.
Elämän jatkuvuudesta huolehtimisen sijaan ryöstöviljelemme maaperän tyhjiin. Lopulta eroosio huuhtoo ennen niin vihannan maan vesistöhin. Suhteemme maahan ja elämään on lyhytnäköinen ja hallintaan pyrkivä. Lopputulos on marras, kuollut maa. Viemme itseltämme elämän edellytykset.
Voimme ajatella työmme joko luovan tai tuhoavan, rakentavan tai hajottavan. Suuri osa palkkatyöstä on tätänykyä niin kutsuttua tietotyötä, jossa digitaalisuus ja sähköinen viestinvälitys ja -vaihdanta korostuvat. Digitaalisella maailmalla on kuitekin jo pelkästään infrastuktuurinsa puolesta valtaisa tuhoava vaikutus luonnonympäristöihin. Mistään "vihreästä" työstä ei todellakaan ole kysymys.
Norjalainen syväekologi ja filosofi Arne Naess kehottaa meitä elämään yksinkertaisin avuin ja ensisijaisia, itseisarvoisia hetkiä ja asioita silmällä pitäen. Tämä ohjaa mielestäni juuri tarkastelemaan Sadinmäen mainitsemaa tavallista ja arkista, maailmaa kuluttajuuden tuolla puolen. Lähtökohdaksi meidän tulee ottaa välittömät fyysiset ja sosiaaliset tarpeemme, joiden ei ole meille ja tuleville polville mahdollista kukoistaa ilman eheitä luonnonjärjestelmiä.
Olemme riippuvaisia ja elämme luonnosta, halusimme tai emme. Moderni on ollut pyrkimystä luonnon hallintaan, ja tämän seuraukset alkavat tuhoisalla tavalla kasaantua planeetallemme. Monien luonnonkansojen ja alkuperäisheimojen tavoin meidän tulee ajatella toimiemme seurauksia lukuisien sukupolvien päähän lyhytnäköisen kvartaaliajattelun sijasta.
Mitä tämä ensisijaiseen ja pysyvyyteen tähtääminen tarkoittaisi? Monet nykyiset ammatit lakkaisivat, työn hinta alenisi, mutta työvoimalle olisi kysyntää. Työt painottuisivat alkutuotantoon, huoltoon ja korjaamiseen sekä välttämättömään hoivaan ja hoitoon. Keskittyessämme välttämättömään ylisuureksi paisunut elintasomme laskisi, mutta oppisimme arvostamaan enemmän sitä, mitä meillä jo on.
Konsultit, pelisuunnittelijat, mainostajat ja muut jonninjoutavat helppoheikit siirrettäisiin lapionvarteen tai traktoria huoltamaan. Lehtipuhaltimet romutettaisiin (ehkä pari kappaletta voisi kuoleman kulttuurista säästää museoihin kummasteltaviksi hirvityksiksi) ja haravaan tartuttaisiin reippaasti. Toimistoissa lymynnyt ja ruumiinsa rappeuttanut kansa saisi viimein liikuntoa, ulkoilmaa ja elinvoimaa.
Kansakuntamme keskeiseksi työksi ja tavoitteeksi tulisi Berryn ehdottamalla tavalla elämän vaaliminen. Entisöinnissä ja luonnon monimuotoisuuden palauttamisessa riittäisi monelle sukupolvelle töitä. Valtakunnanoikeutta istuttaisiin pitkää, kun tuhoon syylliset haettaisiin korvaamaan kolttosiaan. Vaalisimme peltomaitamme ja tuottavaa maata, enää emme turmelisi sitä tehotuotannon ja keinolannoituksen lyhytnäköisyyksillä.
Tavaraa ja rihkamaa enemmän arvostaisimme luonnossa olemista ja lähimmäisiämme. Saastuttavan ja sosiaalisestikin haitallisen massaturismin sijaan tekisimme retkiä lähiluontoon ja kotimaahan. Virsut, polkupyörä ja juna olisivat kulkuvälineemme. Arvostaisimme itseämme, kehoamme ja toisiamme nykyistä enemmän. Yhdessä muun elollisen luonnon kanssa meitä odottaisi valoisampi tulevaisuus.