Kantri ja USA:n jakolinjat

 Mies, punainen parta ja akustinen kitara. Taustalla näkyy metsää. Hän laulaa Washingtonin rikkaista miehistä, eliitistä, joka potkii tavallista ihmistä päähän. Ääni on koskettava ja vakaumuksellinen, laulajaa on helppo ymmärtää. Tämän nousevan kantrihitin ympärillä käydyssä keskustelussa tiivistyy se, mikä Yhdysvaltoja jakaa ja hajottaa.

Laulaja Oliver Anthonyn itse, ilman levytyssopimusta julkaisema kappale Rich Men North of Richmond on noussut viime viikkoina yllättäen musiikin suoratoistopalveluissa kuunnelluimpien kappaleiden listoille. Sympaattisen lauluntekijän ympärillä on sittemmin kohistu ja arveltu levytyssopimuksen olevan vain ajan kysymys – ja hajaannuttu leireihin niin, että laulun ylipolitisoituminen on vaivannut laulajaa itseensäkin.

Liberaalimedia ja vasemmisto ovat lytänneet hyvin pitkälti laulajan. Erityisesti sanoituksista kohta, josta on luettavissa oman vastuun perään kuuluttamista ("But God if you're five foot three/And you're three hundred pounds/Taxes ought not to pay/For your bags of fudge rounds") ja sosiaaliturvan väärinkäytön hienovaraista kritiikkiä, on saanut kirjoittelijat takajaloilleen.

Konservatiivit ja oikeisto taas yrittävät sekä omia Anthonyn että pilkata vasemmistoa ja liberaalia valtaeliittiä. Anthony on työväenluokkainen, maaseudulla asuva mies, joka laulaa köyhyydestä ja alkoholismista, joita on itsekin kokenut. Siksi onkin niin merkillistä, että vasemmisto on kiiruhtanut hänet lyttäämään. Mistä tämä kertoo?

Erityisesti Yhdysvaltojen kohdalla on puhuttu voimakkaasta yhteiskunnan polarisoitumisesta, jakautumisesta vastakkaisiin leireihin ja ääripäihin. Kaksipuoluejärjestelmä USA:ssa, kuten myös Britanniassa, korostaa vastakkainasettelua. Keskilinjalla, tutkailemalla poliittisessa toiminnassa harmaan sävyjä ja yhdistäviä tekijöitä, on vaikeaa erottautua ja tulla valituksi. Samanmielisten kuplaa ruokkiva ja korostava sosiaalinen media kärjistää vastakkainasettelua ja poteroitumista entisestään. Sekä demokraattien että republikaanien leireissä on maltillisia sillanrakentajia, mutta he eivät julkisessa myllerryksessä juurikaan näy ja pääse ääneen.

Kantrimusiikkiin suhtautuminen on oivallinen tiivistetty ajankuva. Suhtautumisessa tähän musiikkilajiin tuntuvat vaikuttavan samantyyppiset jakolinjat Suomessakin. Kun minä, korkeasti koulutettu suomalainen mies, kerron pitäväni kantrista, on vastaanotto usein varauksellinen. Mielikuvat punaniskoista ja oluenjuonnista heräävät. Oluenjuonnistakin toki lauletaan, mutta lauluissa on monesti vilpittömyyttä ja hyvien asioiden arvostusta, joka puhuttelee minua, vaikken esimerkiksi suuri autoilun tai oluen ystävä olekaan.

En myöskään ole maaseudun ihminen. Tuntuu kuitenkin, että räiskyvissä Internet-keskusteluissa Oliver Anthonysta korostuu maaseutuväestön toiseus. Anthony ei ole korkeastikoulutettu kaupunkilainen, liberaalin eliitin äänestäjäkuntaan välttämättä kuuluva. Tai niin ainakin ennakkoluulojen perusteella oletetaan automaattisesti. Ongelma on, että kun häntä ja hänenlaisiaan moititaan ja vieroksutaan, korostetaan jakolinjoja maaseutu- ja kaupunkiväestön välillä. Sama näkyy suomalaisessakin julkisessa keskustelussa, mikä puolestaan joltain osin liittynee perussuomalaisten nousuun. Leirit eivät puhuttele ja kuuntele toisiaan.

Niin ikään parrakas, tenoriäänellä laulava kantriartisti Luke Combs on joutunut julkisuudessa kulttuurisodan etulinjaan. Parrasta ja lippahatuistaan tunnettu Combs julkaisi hiljattain oman versionsa kappaleesta Fast Car, joka on alun perin afroamerikkalaisen Tracy Chapmanin vuosikymmeniä sitten tekemä. Kappaleesta tuli hitti, mitä seurasi kohu. Liberaalimedia moitti Combsia siitä, että tämä oli tehnyt menestyksekkääksi kappaleen, joka oli alun perin mustan artistin. Kriitikot toivat esille, että alkuperäinen artisti Chapman ei olisi voinut nousta kantrilistojen kärkeen. Vastapuoli esitti, että Combs taas ei voisi menestyä mustien suosimissa musiikkityyleissä.

Mitä olivat artistit Combs ja Chapman itse mieltä? Combs kertoi, että muisti kappaleen lapsuudestaan. Hän oli lapsena kuunnellut sitä isänsä kanssa kasetilta ja aina pitänyt kappaleesta. Niinpä hän, laulaja ja lauluntekijä kun on, tahtoi tehdä biisistä oman versionsa. Alkuperäinen artisti taas iloitsi Combsin menestyksestä.

Näistä esimerkeistä huomaa, että yhdysvaltalaisessa kulttuurissa on syviä jakolinjoja, joiden taustalla on monia ilmiöitä ja pitkää historiaa, kokemuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tulevaisuuden kannalta huolestuttavinta on, etteivät osapuolet löydä tai edes yritä löytää toisiaan. Siksi kappaleitakin tulkitaan ensisijaisesti omaa narratiivia maailmasta tukevalla tavalla. Näin on siitä huolimatta, että esimerkiksi vasemmisto voisi Oliver Anthonyn kohdalla keskustella, mitä tehdä maaseudulla olevan köyhyyden helpottamiseksi.

Osa polarisaatiosta selittyy sillä, että toiseuttaminen ja omaan samanmielisten kuplaan ajautuminen on helpompaa kuin koskaan. Sosiaalisen median sovellukset helposti korostavat oman kuplan ja äärimielipiteiden piirissä olemista. Ilmiötä kuvataan kaninkoloon (eng. ’rabbit hole’) putoamiseksi. Kun eri puolet politiikassa ja kulttuurisodassa eivät kohtaa toisiaan, on demokratia vaarassa. Toimiva yhteisö tarvitsee vuoropuhelua, argumentaatiota ja toisten kuuntelemista. Ilman vuoropuhelua ei voida tehdä kompromisseja, jotka ovat useimmiten välttämättömiä eteenpäin pääsemiseksi.

Kuitenkin esimerkiksi Yhdysvalloissa äärimmäiset keskustelijat vaikuttavan olevan omissa kaninkoloissaan syvemmällä kuin koskaan. Nimensä X:ksi muuttaneesta Twitteristä on esitetty pohdintoja, onko Twitterin aikanaan muodostama eräänlainen globaali keskusteluareena hajonnut. Yhtiön ympärillä on ainakin riittänyt kohuja miljardööri Elon Muskin ostettua sen itselleen.

Yritykset suitsia keskustelua Twitterissä ovat joka tapauksessa johtanut siihen, että yhteisen sävelen löytämisen sijasta onkin äärimmäisin aines ajautunut omille keskustelualustoilleen. X:n (Twitter) kaltaisia palveluita on useita tätä nykyä. Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin perustama Truth Social on yksi näistä. Pikainenkin vilkaisu alustalle osoittaa sen olevan Trumpin kannatuksesta tutun MAGA-väen (’Make America Great Again’, suom. ’Tehdään Amerikasta suuri jälleen’) areena. Alustalla pyörii Trumpin kannattajista äärimmäisin aines. Siellä uskotaan yhä, että Trump olisi voittanut vuoden 2020 presidentinvaalit. Ja ei puhettakaan, että ilmastonmuutos olisi muuta kuin salajuoni.

Internetin tarjoamat mahdollisuudet samanmielisten kupliin korostavat ääri-ilmiöitä. Silloin jää vuoropuhelu toisten ja eri tavalla ajattelevien kanssa. Usein unohtuu myös, että vaikka emme voi olla toisten kanssa kaikesta samaa mieltä, voi toisessa silti olla jotain hyvää. Kuten kantrimusiikissa, vaikka sitä laulaisi valkoinen mies Yhdysvaltain maaseudulta. Lopetetaan Anthonyn kappaleen sanoihin:

"Well, I've been selling my soul
Working all day
Overtime hours
For bullshit pay

So I can sit out here
And waste my life away
Drag back home
And drown my troubles away

It's a damn shame
What the world's gotten to
For people like me
And people like you
Wish I could just wake up
And it not be true
But it is
Oh, it is"

(Pikainen suomennokseni: )
“No, olen myynyt sieluani
Työskennellyt koko päivän
Ylityötunteja
Paskapalkasta

Jotta voin istuskella täällä
Hukkaamassa elämääni
Raahautua takaisin kotiin
Ja hukuttaa murheeni pois

On pirun sääli
Mihin maailma on mennyt
Kaltaisilleni ihmisille
Ja kaltaisillesi ihmisille
Toivon että voisin vain herätä
Ja että se ei olisi totta
Mutta se on [totta]
Oi, se on.”

Miksei tavallinen riitä

Kuva: Seattle Municipal Archives from Seattle, CC BY 2.0

Filosofi Alain de Botton kertoo London Real -ohjelman haastattelussa, kuinka ihmiset kärsivät tavoitellessaan luksuselämää ja työuria huipulla. Ihmiset pitävät itseään epäonnistuneina, jos he eivät yllä sosiaalisen median ja viihdetähtien tai elonmuskien ja stevejobsien tasolle. Suuri kysymys kuuluukin, miksi tavallinen ei enää riitä.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Ensimmäisenä tulevat mieleen sosiaalisen median vaikutus ja nuorten arki, jota leimaa eläminen digitaalisten sisältöjen kautta. Erityisesti tytöt ja nuoret naiset kokevat sosiaalisen median runsaan käytön myötä ulkonäköpaineita, mikä näkyy Suomessakin heikentyneenä mielenterveytenä. Pojat taas menettävät keskittymiskykynsä ja syrjäytyvät pelaamaan, mutta eivät hekään ole immuuneja julkisuudesta sisäistettävälle menestysmyytille.

Sosiaalisessa mediassa niin julkkikset kuin taviksetkin, minkä kynnelle kykenevät, esittelevät siloiteltua, usein suodattimin (kuva-alustojen mahdollistamat "filtterit") muokattua kuvaa itsestään ja arjestaan. Seuraajien tykkäyksiä haetaan luomalla fiktiivinen kertomus, jossa arjen harmaus, rypyt ja haasteet – elämä kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin se on – on kaunisteltu ja poistettu. Kaikki on upeaa ja mahtavaa. Erityisen riskialtista tällaiselle kuvastolle altistuminen on muutoinkin syrjäytymisvaarassa oleville nuorille.

Omassa lähipiirissäni olen saanut seurata erään sosiaalisessa mediassa aktiivisesti toimivan elämää. Oikea arki hänellä on toisenlaista kuin Instagramin kuvissa ja päivityksissä esiintyy. Kuvia varten yksi kohta muutoin sotkuisesta asunnosta siivotaan, päivitykseen lisätään kivoja tsemppiviestejä ja vähintäänkin maailman upeimpia #aihetunnisteita – on se elämä vaan niin ihanaa!

Tokikaan ei ole mitään uutta, että itsestä pyritään antamaan todellisuutta parempi kuva. Uutta on mittasuhteet ja vaikutus ihmisiin. Nuoret tavoittelevat sometähtien pintaliitoelämää ja vertaavat itseään rikkaisiin ja julkimoihin sen sijaan, että eläisivät omaa elämäänsä ja näkisivät opinnoissaan vaivaa realistisen, valoisan tulevaisuuden eteen. Ei yllätä, että monen unelma-ammatti olisi YouTuben tai TikTokin sisällöntuottaja tai e-"urheilija" (en oikeastaan pidä tämän sanahirviön kummastakaan osasta, en e:stä enkä olettamasta, että tämä olisi urheilua millään muotoa).

Ongelmassa, miksei tavallinen riitä, yhdistyy useampi samanaikainen vyyhti. Toisaalta digitaalisten sisältöjen runsas kulutus vaikutuksineen, kuten ahdistuneisuus ja keskittymiskyvyn heikkeneminen. Toisaalta kulttuuriympäristömme radikaali muutos, jota on luonnehdittu eri tavoin ja käsittein. Esimerkiksi Anthony Giddens on kirjoittanut 'jälkitraditionaalisesta' yhteiskunnasta, jossa perinteisten arvojen merkitys on vähentynyt. Samaan aikaan erityisesti 1950-luvulta alkaen vauraissa maissa elintaso on noussut kiihtyvällä tahdilla ja kaupungistuminen kiihtynyt. Puhutaankin Suuresta kiihdytyksestä (eng. 'the Great Acceleration'), jolla kuvataan tuolloin alkanutta historiallisen nopeaa kulutuksen ja väestömäärän kasvua. Elämme ennennäkemättömässä materiaalisessa runsaudessa.

Nyt poimimme edellä mainittujen kehityskulkujen hedelmiä. Tavallinen ja kohtuullinen eivät tietenkään riitä, kun on kasvanut helppoutta ja hedonismia korostavassa yltiömaterialistisessa kulutusyhteiskunnassa. Samaan aikaan ovat muuttuneet sekä elinkeinorakenteemme että arvomaailmamme. Sosiologi Zygmunt Bauman on käyttänyt 'notkean modernin' ('liquid modernity') käsitettä kuvamaan Giddensin tavoin arvojen ja yhteiskunnan muutosta. Perinteiset arvot ja elinkeinot eivät enää ole samalla tavalla kiinnekohtina tai virstanpylväinä elämässä, joka on ajoin hankalaa ja tuskienkin täyttämää. Kovin vaikeaa on ihmisellä, jos tienviitat ovat hukassa. Perinteiset arvot ja traditio eivät siis enää rajoita yksilöä niin hyvässä kuin pahassakaan.

Perhe perinteisenä instituutiona on hyvä esimerkki arvojen muutoksesta. Enää ei ole itsestäänselvää, että perhettä halutaan. Olemme ääriyksilöllisiä ja elämme pääsääntöisesti kaupungeissa. Uusliberaali yhteiskunnallinen eetos korostaa yksilöllisyyttä ja riippumattomuutta ihanteina. Maailma on vapaa, avoin ja täynnä mahdollisuuksia. On vain itsestä kiinni, miksi voi tulla ja mitä saavuttaa.

Todellisuus, kosmos ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Filosofi de Botton tuo haastattelussa esille, kuinka nykymaailmassa ihmisen arvoa puntaroidaan palkkatyön kautta. Perinteisemmissä yhteiskunnissa juuret, suhde kotiseutuun ja yhteisöön olivat ihmistä kannattelevia kulmakiviä. Sen sijaan, että kysytään uudelta ihmiseltä, mitä teet työksesi, ennen kysyttiin mistä tulet. Renessanssinero Leonardo da Vinci kertoo tämän jo nimessään: hän on Vincistä (it. 'da Vinci').

Virkistävää olisikin osallistua juhliin, joissa kysyttäisiin kotikontuja ammatin sijasta. Työelämä on notkean modernin aikakaudella entistä epävarmempaa ja elinkeinon löytäminen on monille sattumaa sen sijaan, että kunkin palkkatyö kertoisi yksiselitteisesti, kuka olen ja millaisia arvoja edustan. Ihmiset harvoin ovat näin yksiulotteisia. Ja jos ei kysyttäisi kotikontuja, kysyttäisiinpä vaikkapa edes, mitä kuuluu tai juteltaisiin säästä.

Tuomas Kyrön kirjoista tuttu Mielensäpahoittaja on hahmo, joka on karikatyyri lähes joka suvusta löytyvästä vanhasta ärmätistä. Ärmätti, jos kuka, se vasta puolustaakin perinteitä. Hän on perikuva ajatukselle "ennen kaikki oli paremmin". Mielensäpahoittajalta mieleeni on jäänyt toteamus "tavallinen riittää". Ja tätä juuri de Botton'kin yrittää haastattelussa tuoda esille. On aivan hyvää elämää, jos on koti, ruokaa, perhe ja työtä, jonka kautta teemme oman osamme yhteiskunnan eteen ja elätämme itsemme ja perheemme. Näidenkin asioiden saavuttaminen vaatii sopivasti ponnistelua ja ovat tavoittelemisen arvoisia.

Nykyisessä arvoilmastossa ei ole nuorille aikuisille helppoa löytää työtä tai etenkään elämänkumppania, joka haluaisi tai olisi kyllin kypsä perustamaan perheen. Karuja ovat kertomukset nykyajan julmasta treffikulttuurista, jossa ihmisiä kohdellaan välineinä ja seksiobjekteina, ja ei voi olla kuin iloinen, jos on tähän maailmaan osallistumiselta välttynyt. Yhteiskuntamme laaja pornoistuminen sanan kaikissa merkityksessä on tehnyt etenkin pojista surkeita miehenpuolikkaita, joista iso osa on hedonismiin taipuvaisia ja saamattomia. Tämän kehityskulun kääntäminen vaatisi täydellistä arvojen ja yhteiskunnan muutosta. On joka tapauksessa vaarallista ja tilastollisesti epätodennäköistä ajatella, että kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa. Armollisempaa ja realistisempaa on todeta, että aivan tavallinen riittää.

Tekoälyn ja mukavuudenhalun tyrannia

Tekoälyn noususta on kuluneen vuoden aikana käyty runsaasti keskustelua. ChatGPT:n uusimman version kyvyt ovat lyöneet tekoälyasiantuntijatkin ällikällä. Johtavat alan tutkijat, filosofit ja jopa tietotekniikkagurut ovat ilmaisseet laajalti huolensa. Halusimme tai emme, edistynyt tekoäly on täällä.

Kirjoitin vähän aikaa sitten mukavuudenhalun noususta ja ajattelun tuhosta. Viittasin tekstin alussa toimittaja Tuija Siltamäen mainioon kolumniin, jossa hän pohtii, ettei nykyihmiseltä voi oikein vaatia mitään, kun ei tämä pysty olemaan ajoissa, ajattelemaan tai lukemaan kirjaa. Pohdin tältä pohjalta mukavuudenhalun tyranniaa ja yhteiskuntamme rappiota.

Jokin aika sitten eräässä HS:n artikkelissa haastateltiin suomalaisprofessoria, joka kertoi jo nyt opiskelijoidensa käyttävän esseidensä tuottamiseen ChatGPT:tä. Mielenkiintoista on, että hän kertoo, ettei olisi tekoälyn käyttämistä teksteistä ilman opiskelijain tunnustusta havainnut. Järisyttävämpää on, että näin saa tehdä. Kyllä, ilmeisesti oppilaitoksissa tämä ei ole kiellettyä. Tekoälyn tuottaman tekstin tekijänoikeus taas on sillä, joka antaa keinoälylle tehtäväksiannon. Kollegani puoliso työskentelee paikallisessa opinahjossa ja vahvisti edellämainitun.

Toisin sanoen meillä opiskelee uusi sukupolvi, joista voimme valistuneesti arvata (kasvavan?) osan olevan kyvyttömiä kunnolla lukemaan kirjoja edes suomeksi. Lisäksi he kirjoittavat entistä kehnommin ja ulkoistavat ajattelua, analyysiä ja asiain yhdistelyä vaativat kirjoitustehtävät tekoälyohjelmalle – ja vieläpä luvan kanssa! Eläkeiän noustua tähtitieteelliseksi en eläkkeestä uskalla haaveillakaan, mutta nyt vietiin pohja eläkejärjestelmältä täysin.

Korkeakouluopintojen tehtävä on muovata opiskelijoista ennen kaikkea ajattelijoita. Luettu, sen yhdistely ja analyysi kehittävät tätä taitoa. Oppimamme myös muovaa persoonaamme. Parhaassa tapauksessa saamme sivistystä ja karaktääriä, jotka ovat oivia eväitä mille hyvänsä uralle. Mitä hyötyä on opinnoista, jotka on suoritettu silkka suorite mielessä.

Nuoremmalla väellä olen törmännyt ajattelutapaan, joka kyseenalaistaa oppimisen ja ennenkaikkea vaadittavan vaivannäön merkityksen. "Äly"puhelinten kanssa kasvaneiden sukupolvesta löytyy yksilöitä, jotka pohtivat, miksi suotta opiskella, kun kaiken voi tarkistaa netistä. Onneksi kyseessä ovat ääriesimerkit, mutta tällaisen ajattelumallin esiintulo on huolestuttavaa. Helppoa on kyseenalaistaa moisen ajattelun järkevyys, mutta yritäpä vakuutta näin ajattelevalle nuorelle, että hän on väärässä.

Sokrates ymmärsi yhtenä ensimmäisistä, että tieto ja informaatio eivät yksinään varmista tietämistä ja osaamista.  Faidros-dialogissa eräässä kohtaa Sokrates kertoo tarinan Egyptin jumaluuksista. Kirjoitustaidon jumaluus Thot tarjoaa kirjoitustaitoa auringonjumala Amonille lahjaksi. Thotin hämmästykseksi Amon kieltäytyy lahjasta. Amonin mukaan kirjoitus ei auta muistamiseen eikä ole todellista viisautta. Sokrates jatkaa antamalla esimerkkejä siitä, kuinka todellinen viisaus muodostuu kanssakäymisessä toisten kanssa, dialektisesti; kirjoitukset ovat vaitonaisia eivätkä puhu tahi puolusta kantaansa.

Thot. Lähde: Wikipedia.

Kuitenkin, menemättä aivan Sokrateen kannalle, tässä katkelmassa on suurta viisautta, jota voimme soveltaa aiheeseemme. Jos nuoret teettävät kirjoitustehtävänsä tekoälyllä sen sijaan, että itse pohtisivat ja puntaroisivat, kävisivät aiheen ja aineiston kanssa eräällä tavalla keskustelua, voiko todellista ja persoonaa muovaavaa viisautta muodostua? Jos tähän vielä yhdistyy yhdeksi "eksoaivojen" (tekoälylle ja Googlelle ulkoistetut aivot) toimintamalliksi hakea tietoa netistä oppimisen sijaan, mitä opiskeltavaa jää? Ja mitä hyötyä kenellekään on näin suoritetuista opintopisteistä?

Esseessään Why We Should Memorize Brad Leithauser puolustaa muistamista ja myös paljolti kammottua ja parjattua ulkoaopettelua. Kuten Sokrates pohtii oikean, arvokkaan tietämisen muodostumista, puolestaan Leitharuser pohtii, että esimerkiksi runojen oppiminen ulkoa muodostaa runon osaksi meitä ja muovaa meitä. Englanniksi ulkoaoppiminen on tietämistä 'by heart', eli sydämelle asian ottamista. Tätä älypuhelimelle ulkoistettu ajattelu ei tee. Hän kirjoittaa:

"[Y]ou take the poem inside you, into your brain chemistry if not your blood, and you know it at a deeper, bodily level than if simply read it off a screen." ("Otat runon sisääsi, aivokemiaasi ellet peräti vereesi, ja tunnet sen syvemmällä, kehollisella tasolla kuin jos vain lukisit sen ruudulta", kirj. suom.)

Kenties ihmisten tyhmeneminen ja kyvyttömyys on se, mitä tekoälyä hallinnoivat suuryritykset tahtovat. Tietämätön ja digivirrassa viihtyvä alamainen on täydellinen kuluttaja. Lyhyitä noin 40–60 sekunnin videoita tarjoavaa TikTok-videopalvelusovellusta pidetään kiinalaisten salaisena aseena länttä vastaan: sovellus on kiinalainen ja omilta kansalaisiltaan Kiina on sovelluksen kieltänyt. Omille kansalaisille on vastaava sovellus, mutta sen päivittäinen käyttöaika on rajattu ja sisältö keskittyy opetukseen. Jos tekoäly taas hoitaa työt, mihinpä suurta osaa kansalaisista enää tarvittaisikaan? Katsokoot lopunelämäänsä vaikka TikTokia. Viihtykööt.

Tekoäly on täällä, siitä emme pääse yli tai ympäri. Miten se tulee vaikuttamaan työpaikkoihimme ja yhteiskuntarauhaamme, rippuu siitä, miten päätämme sitä käyttää. Jos annamme periksi helppoudelle ja mukavuudenhalulle, turmellumme sisäisesti, emmekä kykene enää edes ajattelemaan. Silloin Länsi on todella hukassa.

Autoilun sosiaalinen ideologia

Albert Bridge, CC BY-SA 2.0 via Wikimedia Commons

Ryöväsin törkeästi otsikkoon idean ranskalaisen journalistin ja ajattelijan André Gorzin ( alk. Gerhart Hirsch) klassikkoesseestä The social ideology of the motorcar vuodelta 1973. Gorz (1923–2007) oli mielenkiintoinen uusvasemmistolainen kirjoittaja ja yhteiskunnallinen ajattelija, jonka teoksia on aikoinaan suomennettukin. Toisinajattelija Marketta Hornin verkkosivuilla on lukuisia otteita Gorzin ajattelusta palkkatyöstä.

Gorzin essee on yhä tänäkin päivänä, viisikymmentä vuotta myöhemmin ajankohtaista ja havahduttavaa luettavaa. Se herättää ajatuksia, joista voi huomata jo tulloin vahvalla olleen autoilun kulttuurin vain levittäneen entistä laajemmalle mustia lonkeroitaan. Kalastaja–filosofi Pentti Linkola kutsuikin osuvasti asfalttia kuolemanjuovaksi, joka tukahduttaa elämää. Tätä se on sekä konkreettisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Esseessään Gorz kirjoittaa autoilusta antisosiaalisena luksuksena. Verrokkina hän käyttää vauraiden rantahuviloita havainnollistaakseen, kuinka autoilu edistää porvarillista toimintatapaa, jossa toinen tavoittelee omaa etuaan toisten kustannuksella ja on levittänyt tällaisen ajattelutavan yleiseksi muillekin elämän osa-alueille. Nimittäin jos kaikille miljoonille kansalaisille suotaisiin pala rantaviivaa ja jonkinlainen ranta-asumus, ei rantahuvilat enää tarjoaisi sitä luksusta, joiden vuoksi rantahuviloita ylipäätään rikkaat osteskelevat. Sama logiikka pätee autoon, Gorz huomauttaa, mutta jotenkin tälle olemme olleet sokeita.

Erityisen tarkkanäköinen Gorz on havaitessaan autoilun itsestäänluovan mekanismin, jolla auto tekee itsensä tarpeelliseksi (tästäpä oiva sanaleikki: auto autogeneroi tarkoituksensa!). Ilman yhteiskunnan massa-autoistumista emme tarvitsisi niin paljon maa-alaa varattuna kaupungissa ja tonteilta autoilun edellyttämälle infrastruktuurille. Tiet, parkkipaikat ja -hallit vievät merkittävän määrän kaupunkitilasta missä hyvänsä maailman kaupungissa. Kuta enemmän autoja on, sitä enemmän tarvitaan ruuhkien helpottamiseksi ohituskaistoja, liikenneympyröitä jne.  – ja sitä enemmän maata.

Lopputulemana tälle autoistumiskehitykselle on yhteiskunta, jossa liikkuakseen tarvitsee autoa. Autoilu vie kirjaimellisesti elintilaa joukkoliikenteeltä ja muulta yhdyskuntasuunnittelulta. Huipentumana tästä kehityskulusta ovat hyvin kaukana työpaikoista ja palveluista sijaitsevat yhdysvaltalaiset esikaupungit, jotka on rakennettu nimenomaan autoilun instituution varaan. Koska autotiet ja muu infrastruktuuri vievät niin paljon tilaa, levittäytyy kaupunki siksikin kauemmaksi. Lisäksi ruuhkien välttämiseksi kaupunkia täytyy levittää. Ja auton ansiosta myös on kysyntää kauempana sijaitseville asumuksille. Omalla leviämisellään, Gorz tuo esille, auto on heikentänyt omaa arvoaan, illuusion vapaasta ja nopeasti liikkuvasta yksilöstä, joka liikkuu nopeammin kuin muut.

Hevosvankkuriin verrattuna auto edustaa suurempaa riippuvuutta teollisesta tuotannosta ja kulutuksesta. Autoilija ei ole enää omistaja ja mestari, vaan hän on kuluttajan asemassa mitä hänen autonsa ylläpitoon tulee. Huolto ja ylläpito vaatii erikoistunutta ammattitaitoa varaosaverkoistoineen. Vaikka auto toimisikin moitteettomasti, riippuvuus polttoaineesta pysyy. Riippuvuussuhdetta Gorz kuvaa radikaaliksi riippuvuudeksi. Massa-autoistuminen oli myös energian murros: laajat ihmisjoukot saatiin liikkumisessaan riippuvaiseksi öljyalasta. Mitä heille tarjottiin vastineeksi? Gorzin sanoin:

"'From now on, like the nobility and the bourgeoisie, you too will have the privilege of driving faster than everybody else. In a motorcar society the privilege of the elite is made available to you.'" ("Vastedes, kuten ylhäisö ja porvaristo, teilläkin on etuoikeus ajaa nopeammin kuin muut. Moottoriautoyhteiskunnassa eliitin etuoikeus tulee saatavaksenne." kirj. suom.)

Ironista on yhdysvaltalaisissa asutustaajamissa kaukana kaupungista ajatus rauhasta. Gorz kirjoittaa, että jotkut saattavat haluata asua pois kaupungista, koska ne ovat muuttuneet niin helvetillisiksi. Ja mikä on tähän kaupunkielämän helvetillisyyteen syy? Autot! Omalla työmatkallani, jonka kuljen pyörän tai jalan vuoden ympäri, tekee autojen jyly ympäristön sietämättömäksi. Olemme luoneet moottoroidun haisevan ja äänekkään helvetin, jossa rauhallista hetkeä ei ole. Olen joskus haaveillut maailmasta ilman autoja. Hetken sain korona-aikaan kokea sen, kun kaupungin kadut olivat autioita. Tämä on ainoa positiivinen muistikuvani korona-ajasta. Tätä rauhan ja hiljaisuuden muistoa tulen vaalimaan sisimmässäni.

Riippuvaisuus autoista ja polttoaineesta on oleellinen tarkastelunäkökulma miettiessä niin yksittäistä valtiota  kuin geopolitiikkaakin. Perussuomalaisten nousu osaltaan johtuu polttoaineen hinnasta ja yhteiskunnasta, joka perustuu monilta osin monille suomalaisille autoilun kammottavaan instituutioon. Messuaminen on loputonta, kun bensiinin hinta nousee. Tutkimusten mukaan perussuomalaisten kannattajat ovat autoilevaa kansaa: heistä valtaosa ajaa yli 30 000 km vuodessa. Moisilla kilometrilukemilla polttoaineen hinnalla on vallankin merkitystä.

Suomalaista autoilua ja yhteiskuntaa katsoessa on helppo yhtyä Gorzin näkemykseen autoilun edistämästä porvarillisen itsekkyyden eetoksen leviämisestä laajemmin yhteiskuntaan. Kalastaja–filosofi Pentti Linkola kirjoitti autoilusta vuoden 1971 esseessään Murhaajat joukossamme. Hän aloittaa kuvaamalla lähipiirinsä perhetragediaa, jossa auto-onnettomuudessa on kuollut pienten lasten äiti. Linkola jatkaa kertomalla tämänsorttisten tapaturmien yleisyydestä. Kuvattuaan tämän jälkeen mieleenpainuvan uniepisodin hän jatkaa autoilun taseesta toteamalla, ettei autoilun aiheuttama mielihyvä ole niin suuri, että se oikeuttaisi tai hyvittäisi kaikki autoilun kielteisen puolet. Autoilu oli jo tuolloin suomalaiseen yhteiskuntaan laajalti levinnyt:

"Mutta mitä tekivät nämä ihmiset tai vastaava ihmisaines muutama vuosikymmen sitten, kärsivätkö he ja elivät kuluttavassa auton keksimisen ja yleistymisen odotuksessa? Kansantiede ja historia ei tiedä sellaisesta mitään – muut intohimot täyttivät tietysti silloin ihmisten elämän aivan yhtä tarkoin. Kohdistuivat ne sitten juoksijahevosiin tai muihin kilpailua ja jännitystä tarjoaviin harrastuksiin, kaikki ne olivat verrattomasti autoilua vaarattomampia lähimmäisten ja omalle hengelle. Unohtamatta myöskään niitä miljoonia eläimiä, jotka jo pelkästään Suomen tieverkostossa nykyään vuosittain litistyvät soraan ja asfalttiin."

Linkola laajentaa ei-inhimillisen elämän osa-alueelle analyysiaan tuomalla esille eläinten kuolemat, jotka hiljaisesti hyväksymme. Onhan niin, että autoilun instituutiona hyväksymällä ja antamalla sen levitä näin laaja-alaiseksi, olemme viis veisanneet kaikista eläimistä ja muusta elollisesta, jotka jäävät suoraan tai välillisesti autoilun ja asfaltin alle. Esseessään vanha kalastaja–filosofi tekee samansuuntaisia havaintoja kaupunkielämän muutoksesta kuin Gorz:

"Jokamiehenautoilun muita vakavia haittoja ovat ruumiinkunnon ränsistyminen, vauhdista tarttuva hermostuminen ja häiriintynyt tunne-elämä, matkailun menetetty viehätys kuumissa peltilaatikoissa, joista ei voi nähdä eikä ehdi nähdä mitään, autojen rumuus maisemassa sekä kaupunkielämän sietämätön vaikeutuminen."

Ylen sivuilla kolumnissaan Pelastetaan kansantalous ja -terveys, lopetetaan turha autoilu politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti viime vuosisadan alkupuolen yhteiskunnallisesta liikehdinnästä autoilun vastustamiseksi. Jo 1920-luvulla ihmiset Yhdysvalloissa kokivat yksityisautoilun heikentävän heidän turvallisuuttaan ja vapauttaan.

Kuten Gorzinkin tekstistä käy ilmi, Yhdysvalloissa ja Euroopassa hieman myöhemmin hävittiin kamppailu autoja vastaan. Vuorelma tuo esille, että muun muassa turvallisen liikkumisen ja terveen asumisympäristön olemme menettäneet autoilun myötä: "liikenteen pienhiukkas- ja melupäästöt ovat niin merkittävä ongelma, että niiden takia jopa Helsingin kantakaupungin ydinalueita on pidetty asumiskelvottomina". Gorzin tavoin hän tuo esille myös kansalaisille autoista aiheutuvan taloudellisen taakan.

Vuorelma esittää myös, että pyöräily yleistyisi varmasti enemmän, jos kadut olisivat turvallisempia. Hänestä kaupunkiympäristön tulisi kannustaa turvalliseen arkiliikuntaan, mitä kansanterveyden näkökulmasta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Linkolan jo 1970-luvulla havaitsema "ruumiinkunnon ränsistyminen" on aika paljon pahemmalla tolalla tätä nykyä.

Auto kulttuurina on pikemminkin eräänlaista anti-kulttuuria. Kulttuurin käsitteessä on kantana kultivoimisen, eräänlaisen ylevöittävän (hengen) viljelyn ajatus. Tulee mieleen antiikin klassinen muoto-opillisen teoksen nimi Korkeasta tyylistä. Kulttuurissa minusta on pitkälti juuri korkeasta tyylistä kyse, siitä mikä ylevöittää ja herättelee, vie kauemmaksi omasta navasta. Autoilu on kaikkea muuta, ja autoilun vaatima infrastruktuuri rumentaa maailmaa niin, että kyseessä ei todellakaan ole minkäänlainen kokonaistaideteos (saks. 'Gesamtkunstwerk').

Vaikeaa autoista luopuminen tulee olemaan, koska se on rakennettu yhteiskuntiimme niin vahvasti. Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Esplanadilla tehdyt muutokset, joilla on pyritty autoilua hillitsemään, mikä taas on saanut autokansan varpailleen. Aiheesta sarjakuvataiteilija Ville Ranta piirsikin mainion pilakuvan Iltalehteen. Autoilu on myös heikentänyt vaihtoehtoja itselleen, koska ihmisten turvautuessa autoon, on joukkoliikenne heikentynyt. Monille paikkakunnille toimivaa joukkoliikennettä ei yksinkertaisesti ole ja autoilu on tehnyt vaihtoehdot joko mahdottomiksi tai vähemmälle huomiolle jääviksi, kuten sekä Gorz että Linkola huomauttavat.

Vaihtoehdoiksi on ehdotettu esimerkiksi nk. viidentoista minuutin kaupunkeja. Suunnitelmia vartin kaupungeille on eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Skotlannissa suunnitellaan 20-minuutin kaupunkeja, jotta autoilua ja sitä kautta liikenteen aiheuttamia päästöjä saataisiin vähennettyä huomattavasti vuoteen 2030 mennessä. Kantavana ajatuksena on, että elämän välttämättömyydet kauppoineen ja työpaikkoineen olisi saavutettavissa jalan tai polkupyörällä noin 15–20 minuutin matkan päässä. kaavoituksessa priorisoidaan paikallisia palveluita, joukkoliikennettä, pyöräilyä ja uusiutuvan energian infrastruktuuria.

Omassa kotikaupungissani, jos ei asu aivan syrjäkylillä, tämä 20 minuutin säteellä oleminen paikoin onnistuukin. Kuitenkin –  asia jota näissä uusissa kaupunkisuunnitelmissa pyritään välttämään – on kaavoitettu ja rakennettu valtavia automarkettialueita ja syrjäisiä asuinkeskittymiä. Toisin sanoen on vuosien varrella tehty lisää infrastruktuuria, joka perustuu autoilulle. Automarkettikeskittymät ovat hyvä esimerkki epäesteettisestä ja helvetillisestä miljööstä, jossa kulkeminen jalan tai pyörällä on kammottavaa ja vaikeaa. Puhumattakaan alueiden sietämättömästä rumuudesta.

Muutos synnyttää aina vastustusta, mikä ei yllättäne ketään ottaen huomioon autoilun institutionalisoitumisen. Eräs kritiikin kohde on näiden 15 minuutin kaupunkisuunnitelmien jähmeys. Koska kaavoituslait eivät nykyiselläänkään kiellä tällaisten kaupunkien syntymistä, kriitikot pohtivat, miksi pitäisiä "väkisin" luoda tällaisia keskittymiä, jos niille ei ole markkinakysyntää. Logiikkana on, että jos kysyntää olisi, syntyisivät 15 minuutin kaupungit itsestään. Ratkaisuksi tarjotaan entistä vähemmän kaavojen sääntelyä.

Näissä ajatuksissa on havaittavissa klassinen liberaali eetos, jossa julkisen vallan väliintulo ja rajoitukset ovat lähtökohtaisesti huono asia. Huomaan suhtautuvani asiaan erittäin kriittisesti. Nimittäin uskon tässä asiassa, että kysyntä pitää luoda nimenomaan poliittisilla toimilla ja muutoksilla. Autoilu pitää tehdä haastavammaksi ja huonommaksi vaihtoehdoksi, muutoin ei kysyntää joukkoliikenteelle ja "ihmisenkokoisille" kaupungeille ala syntyä.

Toinen aiheellinen kritiikin kohde koskee työpaikkoja. Niitä on vaikeampi julkisen vallan synnyttää. Lisäksi on aiheellisesti huomautettu, että vaikka toimistoja olisi naapurissasi, ei se tarkoita, että sinulle olisi siellä työtä. Tosiasia on, että nykyajan työt ovat hyvin pitkälti erikoistuneita, vaativat erikoistunutta osaamista. Työn ja asumisen yhteensovittaminen tuleekin olemaan keskeisiä haasteita. Se vaatinee palkkatyön ja erikoistuneen työnjaon sekä osaamispotentiaalien laajempaa uudelleentarkastelua. Joka tapauksessa pienemmilläkin kaavoituksen muutoksilla joukkoliikennettä ja pyöräilyä suosivalla tavalla voidaan varmasti autoiluun vaikuttaa. (Ja kaikille kaavoittajille: lopetetaan nyt oikeasti ne typerät, mauttomat ja rumat automarkketialueet!) Myös Gorz toteaa, että vaihtoehtona autoille ihmisten tulee ensinnäkin kokea olevansa naapurustoissaan niin kotonaan, että tarve lähteä sieltä vähenee.

Gorz teki kuolemansairaan vaimonsa Dorinen kanssa itsemurhan syyskuussa 2007. Hän julkaisi ennen heidän kuolemaansa vaimolleen rakkaudestaan kertovan  teoksen Lettre à D. Histoire d'un amour (Galilée, 2006). Koskettava rakkaustarina ja tutustuminen hänen ajatteluunsa artikkeleiden kautta tekivät minuun suuren vaikutuksen. Tällaisia suuria ajattelijoita ja sydämeltään sivistyneitä ihmisiä tämä alati pahempaan kaaokseen ajautuva maailma todella tarvitsee enemmän.

Kun jättiläiset kaatuvat, kuuluu iso rysähdys. Nyt on autoteollisuuden aika roiskahtaa tantereeseen. Gorz siteeraa Marcusen vastausta kysymykseen, mitä tehdään vallankumouksen jälkeen, kun kapitalistisesta tuhlaavaisuudesta on päästy eroon: "Revimme alas suuret kaupungit ja rakennamme uudet. Se pitää meidät kiireisinä jonkin aikaa."

Sananvapaus, hunnut ja kirjojen polttelu

Adina Voicu, CC0, via Wikimedia Commons

Sanavapauden ympärillä on viime viikkoina kohuttu niin Euroopassa kuin Suomessakin. Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) on saanut kielteistä julkisuutta kirjoittelustaan, jossa hän rasistisesti kritisoi musliminaisten huntuja ja burkhia. Samaan aikaan toisaalla Tanskassa ja Ruotsissa on roihauteltu koraaneja palamaan sananvapauden nimissä.

Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo otti kantaa sananvapauteen. Arkkipiispan mielestä pyhien kirjojen polttaminen ei kuulu sananvapauden piiriin. Toiselle pyhän kirjan polttaminen tulee yksityisen, minuuden alueelle ja loukkaa pahimmillaan syvästi. Leon kanssa on helppo olla samaa mieltä teon loukkaavuudesta ja ei-rakentavuudesta, vaikka lukisikin polttamisen sananvapauden piiriin. On selviö, ettei hyvää kulttuurien tai ihmistenkään välistä vuoropuhelua rakenneta loukkaamalla toista. Sananvastuuta voidaan tässä merkityksessä peräänkuuluttaa.

Vaikeampaa onkin sitten määritellä, mikä kaikki luokitellaan pyhäksi, mihin raja vedetään: onhan niin, että toiselle Täällä pohjantähden alla saattaa olla hyvinkin pyhä opus, toiselle vuoden 1933 raamattu. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että vain suurten maailmanuskontojen pyhät kirjat luetaan keskusteluissa pyhiksi. Entäs sitten kirjakaupalliset realiteetit, kuten makulatuuriin päätyminen? Nykyäänhän kirjojen elinkaari on surkean lyhyt eivätkä suosituimmatkaan teokset myy samassa määrin, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti lue. Olisikin kuriositeettina tämän keskustelun valossa mielenkiintoista tietää, päätyykö raamattuja tai koraaneja koskaan makulatuuriin, kun otetaan uusia painoksia.

Mitä tulee Purran kirjoituksiin "mustista säkeistä", hän on kirjoittanut rasistisesti, esineellistävästi ja epäkunnioittavasti. On ymmärrettävää haluta tarkastella kriittisesti huntujen ja burkhien käyttöä, mutta se tulee tehdä ihmisiä kunnioittavalla tavalla. Hieman ennen tätä kohua Purra oli julkisuudessa viisitoista vuotta vanhoista kyseenalaisista kirjoituksistaan. Totta on, että ihmiset muuttuvat viidessätoista vuodessa, tekevät virheitä ja muuttavat mielipiteitään. (Mistä syystä 'takinkääntäjä' on hölmö ja usein käytetty käsite, vaikka ilmeisesti ihmisten tulisi olla ajattelussaan monoliittejä. Mitä mieltä olisi väittelyllä, rakentavalla kritiikillä ja hyvällä argumentaatiolla, jos lähtökohta on se, että ihmiset eivät voi muuttaa kantojaan ja muuttua?) Purra kuitenkin kiukutteli ja änkyröi, ei suostunut aluksi pahoittelemaan kirjoituksiaan. Toisin sanoen, herää epäilys, näkeekö hän syvällä sisimmässään koskaan tehneensäkään mitään väärää.

Ylen 8 minuuttia -ohjelmassa 19.7.2023 haastateltiin suomalaista lääketieteen kandidaattia Zahra Alimya. Keskustelu käsitteli aihetta, mitä eroa on rasismilla ja maahanmuuttokritiikillä. Alimyan mukaan kritiikkiä myös maahanmuuttoa kohtaan voidaan esittää, mutta syrjivät ja rasistiset kommentit yritetään usein esittää kritiikin varjolla. Huivinkäytöstä Alimyan mukaan ei musliminaisia tarvitse pelastaa. Hänestä keskustelu huivilta "pelastamisesta" osoittaa, että musliminaisten ajatellaan lähtökohtaisesti olevan alisteisia. Moni muslimiyhteisöön kuulumaton on Alimyan mukaan tuonut esille, että huivinkäyttö Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa perustuu vapauteen eikä siitä tarvitse olla huolissaan.

Ranskassa uskonnollinen pään peittäminen on ollut kielletty vuodesta 2004, ja kasvojenpeittokielto julkisissa tiloissa vuodesta 2011. Myös burkini-uima-asuihin on puututtu. Catherine Pipps kirjoitti Washington Postin artikkelissaan, että ranskalaisten asenteessa kuusimiljoonaista muslimiväestöään kohtaan on nähtävissä ranskalaisen imperialismin piirteitä. Pippsin mukaan siirtomaiden valloittaminen pyhitettiin toisten kansojen "sivilisoimisella" (ransk. 'mission civilisatrice'). Samanlaisin perustein huntukiellolla ajatellaan "suojeltavan" musliminaisia, vaikka oikeastaan voidaan väittää, että näillä toimilla on toiseutettu ranskalaista muslimiväestöä; ranskalaisen naisen tulisi näyttää tietynlaiselta ja olla siten ollen hunnuton.

Pipps siteeraa keskeisiä huntukieltoja ajaneita ranskalaispoliitikkoja. Poliitikot luonnehtivat hunnuista vapauttamista emansipoivaksi ja perustelevat sitä muun muassa naisten ja haavoittuvaisimpien suojelemisella. Musliminaiset ja -tytöt vaikuttavat heidän kirjoitteluissaan avuttomilta uhreilta. Toimijuuden puute suhtautumisessa iskee silmille jo pikaisella vilkaisulla. WP:n artikkelissaan Pipps kuvaa Ranskan huntukieltoa kolonialismin perinnöksi.

Emme ole eurooppalaisina sivistyskansoina päässeet loppujen lopuksi kovin pitkälle alentavasta suhtautumisesta muihin kansoihin ja kulttuureihin. Idän ja lännen erottelu elää vahvana ajattelussamme ja asenteissamme, vaikka emme sitä tiedostaisi. Ranskalaisten toimet historiallisessa valossa ovat osa ajatusmaailmaa eurooppalaisesta sosiokulttuurisesta ylemmyydentunnosta. Ranskassa kyse on myös toisaalta "islamisaation" pelosta ja toisaalta yhdestä kulttuurisodan rintamasta, jolla kolonialismin jälkipyykki nähdään kansallisena uhkana. Kyseessä on myös sikäläinen käsitys uskonnosta neutraalista yhteiskunnasta.

Kieltojen naisia suojelevasta vaikutuksesta ollaan eri mieltä. Oma lukunsa kieltoja on monien ranskalaisten kaupunkien burkini-kielto. Musliminaisille tarkoitettu peittävä uimavaate herätti aikoinaan kohua maailmalla. Kieltoa on kritisoitu monin perustein, muun muassa sillä, että käytännössä kielto on estänyt monia musliminaisia nauttimasta rantaelämästä ja uimisesta. Kiellon vapauttava vaikutus kääntyi siis päälaelleen. Huivikiellon on niin ikään tutkitusti todistettu vaikuttavan kielteisesti musliminaisten toisen asteen koulutukseen osallistumiseen ja mahdollisuuksiin työmarkkinoilla. Kielto ei taida olla toimiva tapa emansipoida ketään, vaikka uskonnollinen käytäntö meistä väärältä tuntuisikin.

Suomalaisessakin yhteiskunnassa on kummallisuuksia ja kaksinaismoralismia, jota ei voi perustella muulla kuin perinteellä ja käytännöillä. Viime vuosina naisten rintoihin kohdistuvia rajoituksia kritisoivan tissiflashmobin yhteydessä käyty keskustelu on hyvä esimerkki tästä. Miksi mies saa istua rintakehä paljaana vaikkapa kaupungin keskustan terassilla, mutta nainen ei? Tähän ei mitään loogista syytä ole. Naisen rinnat ja keho seksualisoidaan ilman, että hän voi itse tästä päättää. Jos huntukielto tai burkinikielto perustellaan valinnanvapaudella, herää kysymys, mitä kaikkea todellisuudessa voimme valita. Tätä pohtii myös Mir Uzair Farooq euroopan kulttuurisia ennakkoluuloja käsittelevässä blogikirjoituksessaan, jossa hän tuo esille, ettei musliminaisia ole kuultu ja että monet kulttuuriset käytännöt ja ihanteet ovat sortavia omalla tavallaan.

Sivistyksen pintakerros on loppujen lopuksi ohut, aivan liian ohut. Rasismi kuoriutuu suomalaisesta barbaarista esille heti, kun populistit päästetään vallan kahvaan. Huivikiellot, toisaalta uskonnon- ja sananvapauden seikat, eivät ole helppoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Selvää on ainakin, että rasismia ei tule suvaita Suomessa. Samoin keskusteltaessa esimerkiksi muslimien huiveista, tulee kuulla ja kunnioittaa kaikkia osapuolia eikä kohdella mitään ihmisryhmää ennakkoluuloisiin mielikuviin perustuen. Ranskan esimerkki on varoittava.

Mukavuudenhalun nousu ja ajattelun tuho

 Kesäkuussa (Yle 26.6.) toimittaja Tuija Siltamäen kolumni herätti keskustelua. Siltamäki esitti, että nykyihmiseltä ei voi vaatia mitään, vaikka samaan aikaan yleisesti puhistaan nykyihmisten vaatimusten kasvaneen. Siltamäen näkemykset herättivät vastakaikua. Provosoivasti jo otsikossa Siltamäki kirjoittaa, että nykyihminen "ei pysty lukemaan kirjoja, ottamaan selvää asioista eikä olemaan ajoissa ja syyttää siitä yhteiskuntaa".

Hän viittaa useisiin lähteisiin ja antaa väitteistään osuvia esimerkkejä. Lukutaidon globaali jatkuva heikentyminen – ja hyödyntäminen, käyttö – etenkin nuorten keskuudessa on aihe, jota olen paljon miettinyt. Viime aikoina julkaistuista kirjoista tulee mieleen Johann Harin teos Kadonnut keskittymiskyky (Stolen Focus), jossa kirjailija kertoo globaalista älylaitteiden ja ympäristömme aiheuttamasta keskittymiskyvyn puutteesta. 

Tieto-Finlandia voittaja Ville-Juhani Sutinen pohti samansuuntaisia teoksessaan Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Sutisen mukaan nykyihminen ei viitsi nähdä vaivaa vaikeiden asioiden eteen, vaan aikaamme pikemminkin kuvaa se, että suorastaan ylistetään asioiden helppoutta ja vaivattomuutta. Näin jäävät saamatta myös todelliset palkinnot ja saavutukset, jotka voi saavuttaa vain vaivannäöllä. Tolstoin tai Dostojevskin romaanien lukeminen ei ole helppoa etenkään keskittymiskykynsä lyhyillä dopaaminiruiskeilla pilanneille nykyihmisille, mutta ehdottomasti lukeminen on vaivan arvoista. Parhaimmillaan hyvä teos ravisuttaa ihmistä ja tapaa, jolla hän suhtautuu maailmaan ja muihin ihmisiin. Se vaatii kuitenkin vaivaa – ja vaivannäköä.

Jo ennen älylaitteita Internet muutti tapaamme lukea. Kirjassaan Pinnalliset –mitä Internet tekee aivoillemme kirjailija Nicholas Carr toi esille tutkimuksia, joiden mukaan lukutapamme on muuttunut entistä selailevammaksi. Koska globaalisti ei enää pystytty keskittymään pitkiin, yhtenäisiin teksteihin, ovat sanoma- ja aikakauslehdet sopeutuneet tähän kehitykseen lyhentämällä palstojaan ja lisäämällä otsikoita. Samalla on kärsinyt analyyttisen ajattelun kykymme, kun emme pysty keskittymään pitkiin aineistoihin.

Joten ihmekös tuo, että edes yliopisto-opiskelijat eivät enää pysty Suomessa lukemaan. Herää kysymys, miksi ihmeessä he ylipäätään kuvittelevat pystyvänsä opiskelemaan, jos eivät pysty edes suomeksi lukemaan kirjoja? Miksi he opiskelevat? Yksilöt ovat järjestelmän uhreja, mutta tässä hetkessä vain yksilötasolla ongelmaa pystytään laajemman ratkaisumahdollisuuden puuttuessa ratkomaan. Koulutusinflaatiosta on puhuttu jo pitkään, mutta nykyopiskelijoiden laatu näemmä antaa sille aivan uuden merkityksen.

Mukavuudenhalu ja helppouden seireenien houkutus näkyy aivan kaikessa nykyajassa. Olen pitkään ihmetellyt ulkona liikkuessani ja ihmisiä seuratessani, miksi täysin terveet, jaloillaan pysyvät ihmiset käyttävät pieniinkin matkoihin ja nousuihin portaita ja erilaisia motorisoituja vimpaimia. Ja sitten vapaa-ajalla saatetaan ajella kuntosalille harrastamaan liikuntaa, joka ei kuitenkaan korvaa muun ajan passiivisuuden aiheuttamia haittoja fyysiselle terveydelle.

Työpaikkani pyörätelineellä tämän ilmiön voi hyvin havaita konkreettisesti: suunnilleet puolet polkupyöristä on sähköpyöriä. Lisäksi on parkissa sähköpotkulautoja. Jälleen on siis uusia vimpaimia saatettu laajaan käyttöön jo ennestään hirmuisen ja kuormittavan elintasomme päälle. Samaan aikaan toisaalla syntyy valtavia avolouhoksia ja pohjavesiä imetään kuiviin, kun akkumineraaleja louhitaan. Suomestakin ollaan tekemässä kaivoskolonisaation luvattua maata, minkä Jyrki Kataisen hallituksen aikaiset barbaariset kaivoslait mahdollistavat.

Sanomalehti New York Times julkaisi vuonna 2018 Tim Wun mielipide-esseen Tyranny of Convenience (suom. Mukavuudenhalun tyrannia). Wu aloittaa esseensä toteamalla, että mukavuudenhalu on maailman vähiten ymmärretty ja aliarvioiduin voima. Hän osoittaa esseessään, että vaikka ilmiö onkin tylsä, niin tyhjänpäiväinen ja mitätön se ei suinkaan ole.

Wun määritelmässä 2000-luvun mukavuudenhalu on tehokkain ja helpoin tapa hoitaa kunkin tehtävät. Erityisesti hän toteaa tämän voiman riivaavan yhdysvaltalaisia, nk. "amerikkalaisia", millä tarkoitetaan sikäläisessä kontekstissa hämmentävästi vain Yhdysvaltain asukkeja.

Helppous nähdään parhaaksi vaihtoehdoksi, eikä mukavuudenhalulta nähdä muita vaihtoehtoja. Kun on tottunut kulkemaan hissillä, on vaikea nähdä portaiden hyötyjä ja näkemään hieman vaivaa hyötyliikunnan saamiseksi. Helpompi vaihtoehto ei aina ole paras kokonaisuuden kannalta, oli kyse sitten yhteiskunnan tai yksilön näkökulmasta.

Helppouden ja kätevyyden taustalla voidaan nähdä yleviäkin ajatuksia, kuten Wu huomauttaa. Varmastikin joku jossain on ajatellut, että kun aikaa ei mene välttämättömyyksiin, jää aikaa itsensä kultivoinnille, kuten Wu asian ilmaisee. Mutta kuten tiedämme, ei lisääntynyt vapaa-aika ole suinkaan mennyt itsensä kehittämiseen. Pahimmillaan ajankäyttö on suurta elintasomasturbaatiota, jossa kaikki alhaisimmatkin halut tyydytetään mahdollisimman helposti ja vähällä vaivalla.

Suomalaista elämää seuratessa ei voi kuin sanoa, että mukavuudenhalu on täälläkin valloillaan. Äänikirjoja kuunnellaan mieluummin kuin keskityttäisiin oikeisiin kirjoihin. Valmisruokien myyntimäärät tekevät uusia ennätyksiä. Ei viitsitä kävellä ja kulkea portaita, kun se on niin vaikeaa. Erään ystäväni naapuri ajaa muutaman sadan metrin työmatkan autolla töihin ja valittaa samassa, että fatbike-polkupyörä on jäänyt varastoon, koska se on sähköistämätön ja ei sitä jaksa polkea. Kyse on kolmikymppisestä ihmisestä.

Ei kai sitä pyörää jaksa polkea, jos ei koskaan polje! tekee mieleni huutaa. 

Helppo on siis yhtyä Siltamäen sanoihin, ettei nykyihmiseltä oikein voi vaatia mitään... Essessään Wu tuo esille, että aina on ollut mukavuudenhalun vastustajia. Suurin ongelma on ihmiskuvassamme: mitä olemme, jos teemme kaiken helpoimman kautta. Millainen on ihminen, joka ei ponnistele millään elämänsä osa-alueella minkään eteen yhtään enempää kuin on pakko? Yksilöllisyys ja merkitys katoavat elämästä, menettää vaivannäön takana olevan palkitsevuuden ja merkityksellisyyden, jos heittäytyy helppouden vietäväksi. Usein elämän tärkeimmät asiat eivät ole niitä helpoimpia.

Ensin mukavuudenhalu teknologiassa ja tuotteissa mahdollisti kotitöiden mukavuuden ja helppouden. Toisessa mukavuudenhalun teknologian aallossa Wun mukaan ihminen kulki Walkmanit korvilla omassa kuplassaan, tuotti eräästä näkökulmasta yksilöllisyyttään helpolla tavalla. Toisaalta voimme helposti kritisoida tätä näkemystä, jonka mukaan yksilöllisyyttä tuotetaan massatuotetulla Sony Walkmanilla. Mutta ehkä siinä onkin asian ydin: se ei olekaan yksilöllisyyttä, vaan kaupallista laumasieluisuutta, toisin kuin meidät on mainonnalla indoktrinoitu ajattelemaan. Wu kuvaa näitä teknologioita  massaindividualisoinnin teknologioiksi, jotka homogenisoivat meidät. Hän huomauttaa ja esittääkin tärkeän kysymyksen:

"Henkilönä olemisessa ei ole kyse vain siitä, että on olemassa vaihtoehtoja joita harjoittaa. Siinä on kyse myös siitä, miten kohtaamme eteemme tulevat tilanteet, kuinka pääsemme yli arvoisistamme haasteista ja suoritamme vaikeat tehtävät – elämän kamppailut, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme. Mitä tapahtuu ihmiskokemukselle, kun niin monet esteet, haitat, vaatimukset ja valmistautumiset on poistettu?" (suomennos minun)

Wu jatkaa, että vaikeudet ovat oleellinen osa ihmisenä olemista. Ne muovaavat meitä yksilöinä. Millaisia yksilöitä tulee helppoheikeistä, jotka eivät kykene mihinkään vaikeaan? Miten sellaiset ihmiset voivat perustaa perheitä ja kasvattaa lapsia? Miten helpoimman kautta menevä voi hoitaa yhteiskunnallisesti välttämättömiä ja tärkeitä vastuutehtäviä, jotka saattavat olla tylsiä, mutta välttämättömiä velvollisuuksia? Jos sitä viitsisi viitsimättä päästyään -tyyppinen ihminen ei ole sellainen, josta kirjoitetaan homeerisia tai kalevalaisia epiikoita tai kaiverretaan patsaita kullasta ja norsunluusta. Ovatko ideaalimme todella niin surkeat, että tyydymme tähän ja kulttuurillamme, jota voisi tässä kontekstissa luonnehtia antikulttuuriksi, tuotamme ja uusinnamme?

Olemme siis lisääntyvässä määrin ihmisiä, jotka eivät kykene lukemaan, ajattelemaan eivätkä liikkumaan. Tulee mieleen kalastaja–filosofi Pentti Linkolan kuvaus lötkönvetelästä nisäkkäästä, joka hylkää vastenmieliset lihaksensa ja väkivahvan selkänsä. Tämä lötkönvetelä ja "idioluution" riivaama nisäkäskö ratkaisee aikamme ongelmat tai rakentaa millään tavalla mielekästä ja kestävää tulevaisuutta? Herra varjele.

Kuva: RegionalQueenslander, CC BY-SA 4.0