Miksei tavallinen riitä

Kuva: Seattle Municipal Archives from Seattle, CC BY 2.0

Filosofi Alain de Botton kertoo London Real -ohjelman haastattelussa, kuinka ihmiset kärsivät tavoitellessaan luksuselämää ja työuria huipulla. Ihmiset pitävät itseään epäonnistuneina, jos he eivät yllä sosiaalisen median ja viihdetähtien tai elonmuskien ja stevejobsien tasolle. Suuri kysymys kuuluukin, miksi tavallinen ei enää riitä.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Ensimmäisenä tulevat mieleen sosiaalisen median vaikutus ja nuorten arki, jota leimaa eläminen digitaalisten sisältöjen kautta. Erityisesti tytöt ja nuoret naiset kokevat sosiaalisen median runsaan käytön myötä ulkonäköpaineita, mikä näkyy Suomessakin heikentyneenä mielenterveytenä. Pojat taas menettävät keskittymiskykynsä ja syrjäytyvät pelaamaan, mutta eivät hekään ole immuuneja julkisuudesta sisäistettävälle menestysmyytille.

Sosiaalisessa mediassa niin julkkikset kuin taviksetkin, minkä kynnelle kykenevät, esittelevät siloiteltua, usein suodattimin (kuva-alustojen mahdollistamat "filtterit") muokattua kuvaa itsestään ja arjestaan. Seuraajien tykkäyksiä haetaan luomalla fiktiivinen kertomus, jossa arjen harmaus, rypyt ja haasteet – elämä kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin se on – on kaunisteltu ja poistettu. Kaikki on upeaa ja mahtavaa. Erityisen riskialtista tällaiselle kuvastolle altistuminen on muutoinkin syrjäytymisvaarassa oleville nuorille.

Omassa lähipiirissäni olen saanut seurata erään sosiaalisessa mediassa aktiivisesti toimivan elämää. Oikea arki hänellä on toisenlaista kuin Instagramin kuvissa ja päivityksissä esiintyy. Kuvia varten yksi kohta muutoin sotkuisesta asunnosta siivotaan, päivitykseen lisätään kivoja tsemppiviestejä ja vähintäänkin maailman upeimpia #aihetunnisteita – on se elämä vaan niin ihanaa!

Tokikaan ei ole mitään uutta, että itsestä pyritään antamaan todellisuutta parempi kuva. Uutta on mittasuhteet ja vaikutus ihmisiin. Nuoret tavoittelevat sometähtien pintaliitoelämää ja vertaavat itseään rikkaisiin ja julkimoihin sen sijaan, että eläisivät omaa elämäänsä ja näkisivät opinnoissaan vaivaa realistisen, valoisan tulevaisuuden eteen. Ei yllätä, että monen unelma-ammatti olisi YouTuben tai TikTokin sisällöntuottaja tai e-"urheilija" (en oikeastaan pidä tämän sanahirviön kummastakaan osasta, en e:stä enkä olettamasta, että tämä olisi urheilua millään muotoa).

Ongelmassa, miksei tavallinen riitä, yhdistyy useampi samanaikainen vyyhti. Toisaalta digitaalisten sisältöjen runsas kulutus vaikutuksineen, kuten ahdistuneisuus ja keskittymiskyvyn heikkeneminen. Toisaalta kulttuuriympäristömme radikaali muutos, jota on luonnehdittu eri tavoin ja käsittein. Esimerkiksi Anthony Giddens on kirjoittanut 'jälkitraditionaalisesta' yhteiskunnasta, jossa perinteisten arvojen merkitys on vähentynyt. Samaan aikaan erityisesti 1950-luvulta alkaen vauraissa maissa elintaso on noussut kiihtyvällä tahdilla ja kaupungistuminen kiihtynyt. Puhutaankin Suuresta kiihdytyksestä (eng. 'the Great Acceleration'), jolla kuvataan tuolloin alkanutta historiallisen nopeaa kulutuksen ja väestömäärän kasvua. Elämme ennennäkemättömässä materiaalisessa runsaudessa.

Nyt poimimme edellä mainittujen kehityskulkujen hedelmiä. Tavallinen ja kohtuullinen eivät tietenkään riitä, kun on kasvanut helppoutta ja hedonismia korostavassa yltiömaterialistisessa kulutusyhteiskunnassa. Samaan aikaan ovat muuttuneet sekä elinkeinorakenteemme että arvomaailmamme. Sosiologi Zygmunt Bauman on käyttänyt 'notkean modernin' ('liquid modernity') käsitettä kuvamaan Giddensin tavoin arvojen ja yhteiskunnan muutosta. Perinteiset arvot ja elinkeinot eivät enää ole samalla tavalla kiinnekohtina tai virstanpylväinä elämässä, joka on ajoin hankalaa ja tuskienkin täyttämää. Kovin vaikeaa on ihmisellä, jos tienviitat ovat hukassa. Perinteiset arvot ja traditio eivät siis enää rajoita yksilöä niin hyvässä kuin pahassakaan.

Perhe perinteisenä instituutiona on hyvä esimerkki arvojen muutoksesta. Enää ei ole itsestäänselvää, että perhettä halutaan. Olemme ääriyksilöllisiä ja elämme pääsääntöisesti kaupungeissa. Uusliberaali yhteiskunnallinen eetos korostaa yksilöllisyyttä ja riippumattomuutta ihanteina. Maailma on vapaa, avoin ja täynnä mahdollisuuksia. On vain itsestä kiinni, miksi voi tulla ja mitä saavuttaa.

Todellisuus, kosmos ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Filosofi de Botton tuo haastattelussa esille, kuinka nykymaailmassa ihmisen arvoa puntaroidaan palkkatyön kautta. Perinteisemmissä yhteiskunnissa juuret, suhde kotiseutuun ja yhteisöön olivat ihmistä kannattelevia kulmakiviä. Sen sijaan, että kysytään uudelta ihmiseltä, mitä teet työksesi, ennen kysyttiin mistä tulet. Renessanssinero Leonardo da Vinci kertoo tämän jo nimessään: hän on Vincistä (it. 'da Vinci').

Virkistävää olisikin osallistua juhliin, joissa kysyttäisiin kotikontuja ammatin sijasta. Työelämä on notkean modernin aikakaudella entistä epävarmempaa ja elinkeinon löytäminen on monille sattumaa sen sijaan, että kunkin palkkatyö kertoisi yksiselitteisesti, kuka olen ja millaisia arvoja edustan. Ihmiset harvoin ovat näin yksiulotteisia. Ja jos ei kysyttäisi kotikontuja, kysyttäisiinpä vaikkapa edes, mitä kuuluu tai juteltaisiin säästä.

Tuomas Kyrön kirjoista tuttu Mielensäpahoittaja on hahmo, joka on karikatyyri lähes joka suvusta löytyvästä vanhasta ärmätistä. Ärmätti, jos kuka, se vasta puolustaakin perinteitä. Hän on perikuva ajatukselle "ennen kaikki oli paremmin". Mielensäpahoittajalta mieleeni on jäänyt toteamus "tavallinen riittää". Ja tätä juuri de Botton'kin yrittää haastattelussa tuoda esille. On aivan hyvää elämää, jos on koti, ruokaa, perhe ja työtä, jonka kautta teemme oman osamme yhteiskunnan eteen ja elätämme itsemme ja perheemme. Näidenkin asioiden saavuttaminen vaatii sopivasti ponnistelua ja ovat tavoittelemisen arvoisia.

Nykyisessä arvoilmastossa ei ole nuorille aikuisille helppoa löytää työtä tai etenkään elämänkumppania, joka haluaisi tai olisi kyllin kypsä perustamaan perheen. Karuja ovat kertomukset nykyajan julmasta treffikulttuurista, jossa ihmisiä kohdellaan välineinä ja seksiobjekteina, ja ei voi olla kuin iloinen, jos on tähän maailmaan osallistumiselta välttynyt. Yhteiskuntamme laaja pornoistuminen sanan kaikissa merkityksessä on tehnyt etenkin pojista surkeita miehenpuolikkaita, joista iso osa on hedonismiin taipuvaisia ja saamattomia. Tämän kehityskulun kääntäminen vaatisi täydellistä arvojen ja yhteiskunnan muutosta. On joka tapauksessa vaarallista ja tilastollisesti epätodennäköistä ajatella, että kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa. Armollisempaa ja realistisempaa on todeta, että aivan tavallinen riittää.