Mies, punainen parta ja akustinen kitara. Taustalla näkyy metsää. Hän laulaa Washingtonin rikkaista miehistä, eliitistä, joka potkii tavallista ihmistä päähän. Ääni on koskettava ja vakaumuksellinen, laulajaa on helppo ymmärtää. Tämän nousevan kantrihitin ympärillä käydyssä keskustelussa tiivistyy se, mikä Yhdysvaltoja jakaa ja hajottaa.
Laulaja Oliver Anthonyn itse, ilman
levytyssopimusta julkaisema kappale Rich Men North of Richmond on noussut viime
viikkoina yllättäen musiikin suoratoistopalveluissa kuunnelluimpien kappaleiden
listoille. Sympaattisen lauluntekijän ympärillä on sittemmin kohistu ja arveltu
levytyssopimuksen olevan vain ajan kysymys – ja hajaannuttu leireihin niin,
että laulun ylipolitisoituminen on vaivannut laulajaa itseensäkin.
Liberaalimedia ja vasemmisto ovat lytänneet
hyvin pitkälti laulajan. Erityisesti sanoituksista kohta, josta on luettavissa
oman vastuun perään kuuluttamista ("But God if you're five foot three/And
you're three hundred pounds/Taxes ought not to pay/For your bags of fudge
rounds") ja sosiaaliturvan väärinkäytön hienovaraista kritiikkiä, on
saanut kirjoittelijat takajaloilleen.
Konservatiivit ja oikeisto taas yrittävät sekä
omia Anthonyn että pilkata vasemmistoa ja liberaalia valtaeliittiä. Anthony on
työväenluokkainen, maaseudulla asuva mies, joka laulaa köyhyydestä ja
alkoholismista, joita on itsekin kokenut. Siksi onkin niin merkillistä, että
vasemmisto on kiiruhtanut hänet lyttäämään. Mistä tämä kertoo?
Erityisesti Yhdysvaltojen kohdalla on puhuttu
voimakkaasta yhteiskunnan polarisoitumisesta, jakautumisesta vastakkaisiin
leireihin ja ääripäihin. Kaksipuoluejärjestelmä USA:ssa, kuten myös
Britanniassa, korostaa vastakkainasettelua. Keskilinjalla, tutkailemalla
poliittisessa toiminnassa harmaan sävyjä ja yhdistäviä tekijöitä, on vaikeaa
erottautua ja tulla valituksi. Samanmielisten kuplaa ruokkiva ja korostava
sosiaalinen media kärjistää vastakkainasettelua ja poteroitumista entisestään.
Sekä demokraattien että republikaanien leireissä on maltillisia sillanrakentajia,
mutta he eivät julkisessa myllerryksessä juurikaan näy ja pääse ääneen.
Kantrimusiikkiin
suhtautuminen on oivallinen tiivistetty ajankuva. Suhtautumisessa tähän
musiikkilajiin tuntuvat vaikuttavan samantyyppiset jakolinjat Suomessakin. Kun
minä, korkeasti koulutettu suomalainen mies, kerron pitäväni kantrista, on
vastaanotto usein varauksellinen. Mielikuvat punaniskoista ja oluenjuonnista
heräävät. Oluenjuonnistakin toki lauletaan, mutta lauluissa on monesti
vilpittömyyttä ja hyvien asioiden arvostusta, joka puhuttelee minua, vaikken
esimerkiksi suuri autoilun tai oluen ystävä olekaan.
En myöskään
ole maaseudun ihminen. Tuntuu kuitenkin, että räiskyvissä Internet-keskusteluissa
Oliver Anthonysta korostuu maaseutuväestön toiseus. Anthony ei ole korkeastikoulutettu
kaupunkilainen, liberaalin eliitin äänestäjäkuntaan välttämättä kuuluva. Tai
niin ainakin ennakkoluulojen perusteella oletetaan automaattisesti. Ongelma on,
että kun häntä ja hänenlaisiaan moititaan ja vieroksutaan, korostetaan
jakolinjoja maaseutu- ja kaupunkiväestön välillä. Sama näkyy suomalaisessakin
julkisessa keskustelussa, mikä puolestaan joltain osin liittynee
perussuomalaisten nousuun. Leirit eivät puhuttele ja kuuntele toisiaan.
Niin ikään
parrakas, tenoriäänellä laulava kantriartisti Luke Combs on joutunut
julkisuudessa kulttuurisodan etulinjaan. Parrasta ja lippahatuistaan tunnettu
Combs julkaisi hiljattain oman versionsa kappaleesta Fast Car, joka on alun
perin afroamerikkalaisen Tracy Chapmanin vuosikymmeniä sitten tekemä.
Kappaleesta tuli hitti, mitä seurasi kohu. Liberaalimedia moitti Combsia siitä,
että tämä oli tehnyt menestyksekkääksi kappaleen, joka oli alun perin mustan
artistin. Kriitikot toivat esille, että alkuperäinen artisti Chapman ei olisi
voinut nousta kantrilistojen kärkeen. Vastapuoli esitti, että Combs taas ei
voisi menestyä mustien suosimissa musiikkityyleissä.
Mitä olivat
artistit Combs ja Chapman itse mieltä? Combs kertoi, että muisti kappaleen
lapsuudestaan. Hän oli lapsena kuunnellut sitä isänsä kanssa kasetilta ja aina
pitänyt kappaleesta. Niinpä hän, laulaja ja lauluntekijä kun on, tahtoi tehdä biisistä
oman versionsa. Alkuperäinen artisti taas iloitsi Combsin menestyksestä.
Näistä
esimerkeistä huomaa, että yhdysvaltalaisessa kulttuurissa on syviä jakolinjoja,
joiden taustalla on monia ilmiöitä ja pitkää historiaa, kokemuksia ja
epäoikeudenmukaisuutta. Tulevaisuuden kannalta huolestuttavinta on, etteivät osapuolet
löydä tai edes yritä löytää toisiaan. Siksi kappaleitakin tulkitaan
ensisijaisesti omaa narratiivia maailmasta tukevalla tavalla. Näin on siitä
huolimatta, että esimerkiksi vasemmisto voisi Oliver Anthonyn kohdalla
keskustella, mitä tehdä maaseudulla olevan köyhyyden helpottamiseksi.
Osa
polarisaatiosta selittyy sillä, että toiseuttaminen ja omaan samanmielisten
kuplaan ajautuminen on helpompaa kuin koskaan. Sosiaalisen median sovellukset
helposti korostavat oman kuplan ja äärimielipiteiden piirissä olemista. Ilmiötä
kuvataan kaninkoloon (eng. ’rabbit hole’) putoamiseksi. Kun eri puolet politiikassa
ja kulttuurisodassa eivät kohtaa toisiaan, on demokratia vaarassa. Toimiva
yhteisö tarvitsee vuoropuhelua, argumentaatiota ja toisten kuuntelemista. Ilman
vuoropuhelua ei voida tehdä kompromisseja, jotka ovat useimmiten välttämättömiä
eteenpäin pääsemiseksi.
Kuitenkin
esimerkiksi Yhdysvalloissa äärimmäiset keskustelijat vaikuttavan olevan omissa
kaninkoloissaan syvemmällä kuin koskaan. Nimensä X:ksi muuttaneesta Twitteristä
on esitetty pohdintoja, onko Twitterin aikanaan muodostama eräänlainen globaali
keskusteluareena hajonnut. Yhtiön ympärillä on ainakin riittänyt kohuja
miljardööri Elon Muskin ostettua sen itselleen.
Yritykset
suitsia keskustelua Twitterissä ovat joka tapauksessa johtanut siihen, että
yhteisen sävelen löytämisen sijasta onkin äärimmäisin aines ajautunut omille
keskustelualustoilleen. X:n (Twitter) kaltaisia palveluita on useita tätä
nykyä. Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin perustama Truth Social
on yksi näistä. Pikainenkin vilkaisu alustalle osoittaa sen olevan Trumpin
kannatuksesta tutun MAGA-väen (’Make America Great Again’, suom. ’Tehdään
Amerikasta suuri jälleen’) areena. Alustalla pyörii Trumpin kannattajista
äärimmäisin aines. Siellä uskotaan yhä, että Trump olisi voittanut vuoden 2020
presidentinvaalit. Ja ei puhettakaan, että ilmastonmuutos olisi muuta kuin
salajuoni.
Internetin
tarjoamat mahdollisuudet samanmielisten kupliin korostavat ääri-ilmiöitä.
Silloin jää vuoropuhelu toisten ja eri tavalla ajattelevien kanssa. Usein
unohtuu myös, että vaikka emme voi olla toisten kanssa kaikesta samaa mieltä,
voi toisessa silti olla jotain hyvää. Kuten kantrimusiikissa, vaikka sitä
laulaisi valkoinen mies Yhdysvaltain maaseudulta. Lopetetaan Anthonyn kappaleen
sanoihin:
"Well, I've been selling my soul
Working all day
Overtime hours
For bullshit pay
So I can sit out here
And waste my life away
Drag back home
And drown my troubles away
It's a damn shame
What the world's gotten to
For people like me
And people like you
Wish I could just wake up
And it not be true
But it is
Oh, it is"
(Pikainen
suomennokseni: )
“No, olen myynyt sieluani
Työskennellyt koko päivän
Ylityötunteja
Paskapalkasta
Jotta voin
istuskella täällä
Hukkaamassa elämääni
Raahautua takaisin kotiin
Ja hukuttaa murheeni pois
On pirun sääli
Mihin maailma on mennyt
Kaltaisilleni ihmisille
Ja kaltaisillesi ihmisille
Toivon että voisin vain herätä
Ja että se ei olisi totta
Mutta se on [totta]
Oi, se on.”