Tatoin palatsi: aikakauden kuva

 Nykyisen Kreikan valtion historia unohtuu helposti antiikin aikojen korostuessa. Kuvan eräästä vähemmän tunnetusta aikakaudesta voi nähdä Tatoissa, kuningassuvun entisessä kesäpalatsissa, jonka tarina päättyi yhdessä monarkian kanssa.

Kuva: Actia Nicopolis Foundation,Wikimedia Commons

Johdanto

Tatoin kesäpalatsi tiluksineen kattaa 42 neliökilometrin pinta-alan. Se sijaitsee Parnitha-vuoren kaakonpuoleisella rinteellä, jolla kasvavat alepponmännyt ja korkeammalla vuorella kreikanpihdat. Sen metsissä vaeltaa muun muassa peuroja ja villisikoja. Matkaa Ateenan keskustaan on noin 27 kilometriä. Vaikka palatsi ja tila rakennuksineen on vuosikymmenien aikana päästetty rappeutumaan, on Tatoi ja sitä kiertävät polut suosittu retkikohde niin kävelijöille kuin pyöräilijöillekin. Reitti kuninkaallisten tilusten ympäri on viitisen kilometriä pitkä.

Tatoihin saavutaan pääportista, joka tunnetaan nimellä 'Lefka', 'poppeli’ tai ’valkea’. Sisäportin vartiopaikan luota vasemmalle kulkemalla pääsee päätalolle, palatsille. Kävelymatka portilta palatsille kestää vartin. Kun jatkaa pidemmälle alaspäin, voi nähdä vesialtaan ja -säiliön sekä uima-altaan. Kaikkiaan tilalla on kolmisenkymmentä eri rakennusta.

Palatsia ja sieltä alas kahdelta puolelta johtavia portaita ihmetellessä voi kuvitella paikan loistossaan monarkian aikaan. Tatoissa tehtiin kansallisesti tärkeitä päätöksiä ja se oli pitkään yksi Kreikan tärkeimmistä poliittisista areenoista. Sitäkin hämmentävämpää on käsittää rappiotila, johon alue päästettiin vuosikymmeniksi monarkian päättymisen jälkeen 1973.

Viimeiseksi jäänyt Kreikan kuningas Konstantin II (Κωνσταντίνος Β΄, 1940–2023) oli vasta 23-vuotias, kun hänestä tuli kuningas isänsä, Paul I:n kuoltua 6. maaliskuutta 1964. Saadessaan kruunun Konstantin oli toiminut sijaishallitsijana ja hoitanut valtakunnan juoksevia asioita isänsä sairastettua jonkin aikaa. Muutamaa vuotta aiemmin kruununprinssi oli voittanut purjehduksessa olympiakultaa vuoden 1960 Rooman olympialaisissa ja oli ollut myös kansainvälisen olympiakomitean KOK:n jäsen.

Hänen elämänsä oli käännekohdassa, sillä hän toimisi kuninkaana seuraavat vuodet. Aika kuninkaana jäi alle kymmeneen vuoteen. Hänen kantamansa nimen Konstantin, Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos XI Palaiologoksen mukaan, oli ajateltu symboloivan toivoa. Hän sai kuitenkin todistaa demokratian synkkiä vuosia, sotilasjuntan vallankaappauksen ja lopulta monarkian luhistumisen. Monarkian myötä luhistuisi myös kuningassuvun kesäpalatsi Tatoi, joka oli Konstantinille tuttu lapsuudesta saakka. Kansanäänestyksessä 1974 Kreikan kansa sanoi "ei" monarkialle. Kuninkaiden aikakausi päättyi ja samalla päättyi kesäpalatsin rahoitus.

 

Perustaminen ja alkuvaiheet

Viisikymmentä vuotta hallinnut Yrjö I (hallitsi 1863–1913) oli Kreikan toinen kuningas. Epäsuositusta edeltäjästään Otosta (kuninkaana 1832–1862) poiketen 17-vuotiaana kruunun saanut Yrjö pyrki huomioimaan kansansa. Yrjön valtakaudella Kreikka laajentui mm. Kreetalla, Makedonialla, Itä-Traakialla ja Joonianmeren saarilla. Joonianmeren saaret Iso-Britannia luovutti Kreikalle uuden monarkin kunniaksi.

Yrjö I. Kuva: Wikimedia Commons.

Vaikka Yrjö I:n valtakausi olikin poliittisesti turbulenttia aikaa – vuosien 1864 ja 1910 välillä Kreikalla oli peräti 21 vaalit ja kymmeniä hallituksia – hän oli myös verrattain pidetty ja onnistunut eurooppalainen monarkki, jonka 50 vuotta kestäneellä valtakaudella nuori Kreikan valtio laajentui yli puolella alkuperäiseen kokoonsa nähden. Kun Kreikan onnistui 1820-luvulla irrottautua osmannivaltakunnasta, oli se hyvin piskuinen nykyiseen verrattuna.

Alusta saakka erittäin nuorena kruunun saanut kuningas pyrki olemaan tehtävälleen kunniaksi. Hän opetteli kreikan kielen nopeasti ja vietti valtakautensa alkuvuodet tiiviisti Kreikassa. Yrjö näyttäytyi usein ratsain Ateenan kaduilla kansan keskuudessa. Nuori kuningas Yrjö I oli Tanskan kuninkaan Kristian IX:n poika ja pitkän linjan Glücksburgien hallitsijasukua, josta Tanskan ja Norjan kuninkaalliset esimerkiksi polveutuvat (edeltäjä Otto oli baijerilaisesta Wittelbachien hallitsijasuvusta). Yrjöstä tuli ensimmäinen helleenien kuningas, sillä hän tahtoi olla kaikkien kreikkalaisten kuningas, ei vain silloisen, vielä kovin pienen Kreikan kansalaisten kuningas. Prinssi Vilhelmistä oli tullut Yrjö I, kuningas, jonka valtakausi oli pitkä.

Sukujuuriltaan tanskalaista prinssi Vilhelmiä kuvataan eri lähteissä pitkäksi, komeaksi, vilpittömäksi, hyväntuuliseksi ja eloisaksi. Kuvissa ja maalauksissa pitkäviiksisenä esiintyvä Yrjö I on helppo kuvitella ratsastamaan ja keskustelemaan kansan pariin, kansan jota hän alusta saakka oli pyrkinyt ymmärtämään. Kenties hänen suora ja hilpeä persoonansa osaltaan avarsi häntä ymmärtämään hallitsemaansa kansaa. Tanskalainen kirjailija ja laivastoupseeri Walter Christmas kirjoittaa kirjassaan King George of Greece, että järkevän ja harkitsevaisen toimintansa ansiosta Yrjön onnistui voittaa alamaistensa luottamus. Heti kruunun saatuaan nuori kuningas oli ottanut velvollisuutensa ja tehtävänsä vakavasti.

Vuodet 1870-luvun alussa olivat ulkopoliittisesti suhteellisen rauhanomaisia. Modernisaation aallot pyyhkivät Kreikkalaista yhteiskuntaa. Moninkertainen pääministeri Harilaos Trikoupis oli ajan tunnetuimpiin lukeutuva ja Kreikan modernisaatiota edistänyt poliitikko. Kenties ajan suhteellisen rauhanomaisuuden vuoksi Yrjö II:lla oli aikaa kesäasunnon hankinnalle. Hän sai vinkin talosta, joka olisi vieläpä suotuisan matkan päässä pääkaupungista. Kaupat tehtiin toukokuussa 1872.

Ennen kuin Yrjö osti sen, Tatoin tila kuului fanariootti Skarlatos Soutsokselle. Fanariooteiksi kutsuttiin jo osmannivallan aikana merenkululla ja kaupankäynnillä rikastuneita kreikkalaisia. Tilasta oli muodostunut kolme pienempää tilaa yhdistämällä jo aiemmin suurtila nimeltään Tatoi, minkä nimisenä tila säilyikin myös kuningasperheen omistuksessa. Alkutekijöissään Tatoi oli maatila, jonka tiluksilla oli mylly, mökkejä ja viiden huoneen talo.

Ostettuaan maatilan Soutsokselta Yrjö aloitti puiston rakennustyöt. Päärakennuksen vuoro tuli myöhemmin. Ennen palatsin rakentamista kuningasperhe asui tilalla olleessa viiden huoneen talossa. Vuonna 1880 nuori arkkitehti Savvas Boukis lähetettiin kuningatar Olgan pyynnöstä Pietariin ottamaan mallia Pietarhovin kuninkaallisesta kompleksista. Kenties vaikutteita haluttiin hakea juuri Pietarista siitä syystä, että tuoreehko monarkki Yrjö oli matkustanut Pietariin ja myös hänen vaimonsa, kuningatar Olga, tuli Venäjän ylhäisöstä – tietoisesti Yrjön valinnasta, koska hän oli ajatellut ortodoksisen sukuhaaran solmimisen miellyttävän hänen ortodoksialamaisiaan. Palatsin rakennustyöt alkoivat 1884 ja kestivät vuoteen 1886. Miksi he olivat valinneet arkkitehdiksi juuri Boukiksen, tuntemattoman nuoren arkkitehdin, jää jälkipolville selvittämättömäksi arvoitukseksi.

Christmas Walter kuvaa vuonna 1913 julkaistussa kirjassaan Yrjö I:stä palatsia seuraavasti:

"Nykyaikaisen Ateenan valkoisten talojen meren tuolla puolen kohoaa raskas, keltainen Kuninkaallisen palatsin lohkare, jonka painoa kannattelevat marmoriset pylväskäytävät ja komeat päätykolmiot -- [palatsi, joka on] Valtionpään vankan aseman symboli, joka tulee kestämään järkkymättömänä sukupolvien ajan, kun muunlaiset henkilökohtaisen vallan ilmentämismuodot ovat jatkuvassa muutoksen tilassa." (kirj. suom.)

Vuoteen 1891 mennessä Tatoi oli lisäkauppojen myötä laajentunut kattamaan 4500 hehtaaria. Miltei heti tilukset hankittuaan Yrjö aloitti metsänhoidon suunnittelun ja rakennusprojekteja. Tatoihin rakennettiin infrastruktuuria, kuten vesisäiliöitä ja metsäteitä, ja maatilarakennuksia muun muassa viinintuotantoa ja karjataloutta silmällä pitäen. Varhaisessa vaiheessa rakennettiin ensimmäinen asumus kuningasperheelle ja omansa myös kuninkaallisille hevosille.

Tatoi oli alusta alkaen sekä poliittisesti tärkeä näyttämö Kreikassa että kuningasperheen yksityisasunto. Yleensä kuninkaallinen perhe vietti aina vuoteen 1948 saakka kesäkuukaudet toukokuusta syyskuuhun Tatoissa. Elämä kesäpalatsissa oli leppoisaa ja yksinkertaista. Diplomaatteja kävi läheisestä pääkaupungista vierailuilla kuningasperheen ystävien lisäksi. Tilan tuotteilla kestittiin ajoin myös palvelusväkeä ja paikallisyhteisön jäseniä. Yrjö I työskenteli Tatoissa mielellään muinakin aikoina saadakseen olla rauhassa.

Tanskassa asuvalle ystävälleen Yrjö harmitteli kirjeessään sitä, kuinka hänen entisessä kotimaassaan oli julkisuudessa ennakkoluuloisesti suhtauduttu Tatoihin. Nimittäin eräissä sanomalehdissä oli kirjoitettu, että Tatoissa oli täytynyt sytyttää susien karkottamiseksi suuria nuotioita. Yrjöä moinen roska harmitutti.

Päivää ennen 50. juhlavuottaan hallitsijana maaliskuun 18. päivänä 1913 Yrjö I salamurhattiin Salonikissa, jonka Kreikka oli juuri saanut Balkanin sodissa haltuunsa. Tatoin kuninkaallisesta hautausmaasta tuli hänen viimeinen leposijansa. Yrjöä seurasi kruununprinssi, joka hallitsijanimeltään oli Konstantin I. Suur-Kreikasta eli Kreikassa haave, nk. Suuri idea tai unelma (Kr. Μεγάλη Ιδέα, Megáli idéa), joka oli syntynyt jo 1800-luvulla valtion alkuaikoina sen itsenäistyttyä osmannivaltakunnasta. Suuren unelman sisä- ja ulkopoliittista painoarvoa ei voi väheksyä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Konstantin kantoi vanhempiensa tietoisen valinnan seurauksena Bysantin viimeisen keisarin nimeä, koska ajateltiin Hellaan suuruuden aikojen vielä koittavan uudelleen. Vuonna 1453 osmannit valtasivat Konstantinopolin ja Konstantinos-keisarin ajateltiin vielä joskus palaavan lunastamaan kadotettu suuruus. Suur-Kreikkaa ei kuitenkaan koskaan enää saatu: Konstantinopoli on tänä päivänä turkkilaisittain Istanbul ja kuuluu Turkille.

Kuningas Konstantin I:n, kuten muidenkin seuraajien, valtakausi jäi Yrjön hallitsija-aikaa lyhyemmäksi. Aina ajoittain Tatoi pääsi olemaan näyttämö valtion tärkeille asioille. Vuonna 1915 Konstantin nimitti Eleftherios Venizeloksen hallituksen Tatoissa, koska oli liian sairas matkustaakseen.

Osmannivaltakunta oli alkanut hajota ja 1900-luvun alkupuolella ajatus turkkilaisesta kansallisvaltiosta nosti päätään. Tämä herätti vastustusta slaavilaisissa ja muissa Balkanin kansoissa, joiden keskuudessa myös nationalismi oli alkanut voimistua 1800-luvun loppupuolella. Balkanin liiton (tunnetaan eri lähteissä myös Balkanin liigana) muodostivat Kreikan lisäksi Bulgaria, Montenegro ja Serbia. Ensimmäinen Balkanin sota käytiin 1912 ja liittolaiset löivät turkkilaiset menestyksekkäästi ajaen nämä muutamassa viikossa Makedoniasta. Kreikka onnistui voittamaan myös kilpajuoksun Salonikiin ja nappasi sen bulgarialaisten nenän edestä.

Ensimmäinen Balkanin sota päättyi toukokuussa 1913 Lontoon rauhansopimukseen. Erityisesti taisteluista ison vastuun kantanut Bulgaria oli tyytymätön. Pääministeri Eleftherios Venizelos ei tahtonut antaa Länsi-Traakian alueita Bulgarialle ja liittoutui serbien kanssa. Bulgaria koki valtavat tappiot seuranneissa toisen Balkanin sodan taisteluissa.

Toisen Balkanin sodan jälkeen Bukarestin rauhansopimuksessa tilanne oli Kreikalle suotuisa. Kreikka lähes kaksinkertaisti pinta-alansa ja väkilukunsa. Uudet alueet luonnonvaroineen mahdollistivat myös talouden monipuolistamisen.

Balkanin sotien saavutukset murskautuivat kuitenkin pian. Syy tähän oli Suuren unelman poliittinen vaikutus, joka ajoi Kreikan pääministeri Venizelosin johdolla tavoittelemaan nykyisen Turkin länsirannikkoa. Ensimmäisessä maailmansodassa Kreikka oli pitkään puolueeton.

Suurvallat houkuttelivat epämääräisin lupauksin maailmansodassa liittolaisia puolelleen. Megali idean innoittama Venizelos oli valmis luovuttamaan Balkanin sodissa saatuja alueita vastineena tulevista suuremmista alueista. Kuningas ja kunigasmieliset sekä Venizelos kannattajineen olivat eri leireissä mitä tuli puolueettomuuteen ja Balkanin sotien saavutuksien uhraamiseen. Seurasi kansallinen hajaannus. Liittoutuneiden suurvallat lopulta painostivat pääministeri Venizeloksen kanssa Konstantinin pois vallasta.

Konstantinin poika Aleksanteri oli kuninkaana 1917–1920. Kuitenkin Konstantin I palasi valtaan vielä vuosiksi 1920–1927 Aleksanterin kuoltua: tiettävästi tämä menehtyi apinanpureman aiheuttamaan verenmyrkytykseen yritettyään pelastaa lemmikkiapinaansa koiran hampaista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venizelos yritti kaikin keinoin toteuttaa Suurta unelmaa, jonka poliittinen painoarvo Kreikassa ei ollut lakannut vaikuttamasta. Seurannut Vähän-Aasian sotaretki Smyrnan miehityksineen johti katastrofiin.

Niin kutsutun Vähän-Aasian katastrofin ja tätä seuranneen Lausannen sopimuksen jälkeen Suuri unelma katsottiin monien mielestä lopullisesti haudatuksi. Seurannut kreikkalais- ja turkkilaisväestön vaihto oli suuri humanitaarinen kriisi ja pitkäksi aikaa raskas myös taloudellisesti Kreikalle.

Konstantin I palasi joulukuussa 1920 valtaistuimelle kansanäänestyksen jälkeen oltuaan muutaman vuoden poissa vallasta. Hänen kansansuosionsa oli kaikesta huolimatta säilynyt. Konstantinin ja Sofian poika Aleksanteri oli ehtinyt hallita vain kolmisen vuotta. Yhäkin Paleokastro-kukkulalla marmorisessa mausoleumissa lepäävät sekä isä että poika.

 

Tasavallan aika

Monarkialla oli pitkään vastustajansa, ja monarkistien ja tasavaltalaisten välinen poliittinen kamppailu jatkui aina monarkian loppumiseen saakka. Ennen kuninkaanvallan päättymistä lopullisesti oli kuitenkin toistakymmentä vuotta kestänyt tasavaltalaiskausi. Vaikka moninkertainen pääministeri ja liberaalipuolueen keulahahmo Eleftherios Venizelos ei ollutkaan monarkian voimallisimpia vastustajia, oli hänestä tullut kuitenkin tasavaltalaisten henkilöitymä.

Eleftherios Venizelos, jonka mukaan Ateenan kansainvälinen lentokenttä on nimetty, oli tasavaltalainen eikä kannattanut monarkiaa. Jännite tasavaltalaisten ja monarkian kannattajien välillä säilyi. Tämän jännitteen on ajateltu vaikuttaneen myös siihen, että vuosikymmeniin monarkian lakkautuksen jälkeenkään ei Tatoita ja siihen liittyvää kulttuurihistoriaa osattu arvostaa. Tatoin annettiin rappioitua ja se sai tuta katkeruuden ja kaunan, joka oli jäänyt kytemään kuninkaallista perhettä kohtaan.

Konstantin I:n jälkeen kruunun sai nuori Yrjö II. Valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Kreikka julistautui alkuvuodesta 1924 tasavallaksi. Tasavaltaa kesti vuoteen 1935, jolloin Yrjö II palasi valtaan kansanäänestyksen jälkeen.

Monarkian lakkauttamiseen saakka politiikassa tasavaltalaiset vastustivat monarkiaa, ja tämä jakolinja kulki usein myös vasemmisto–oikeisto-akselilla siten, että porvaristo oli yleisemmin monarkian kannattajia. Niin kutsutun toisen tasavallan aikana Tatoi ei ollut kuningasperheen hallussa.

Tasavallan epävakainen kausi päättyi 1934 monarkistien voittoon. Kuningas palasi hallitsemaan vaadittuaan ensin armahduksia poliittisille vaikuttajille, kuten pitkäaikaiselle valtionpäämiehelle Venizelokselle. Äänestystulokseen monarkian palauttamiseksi arvellaan yleisesti vaikuttaneen sotilaallisen painostuksen. Mielenkiintoista on, että viimeiseksi jäänyt kuningas Konstantin II esitti televisiohaastattelussa äänestysolosuhteiden olleen epäreiluja myös silloin, kun 1973 äänestettiin vuorostaan monarkian lakkauttamisesta. Konstantin muun muassa kritisoi sitä, ettei häntä ollut päästetty Kreikkaan kampanjoimaan monarkian puolesta ja hänestä kansaa oli painostettu äänestämään monarkiaa vastaan.

Entä mitä tapahtui Tatoille, kun monarkia lakkautettiin tasavaltalaiskaudella 1920-luvulla? Tatoin metsänhoitaja Vasileios Drouvasia oli noina vuosina kiittäminen siitä, että tila pelastui tulipaloilta. Hän huolehti tilasta muutoinkin esimerkillisesti. Paikka jatkoi myös tasavallan aikana poliittisena areenana, sillä entinen kuninkaallinen palatsi toimi kesäpaikkana Aleksandros Zaimiksen hallinnolle.

Tasavallan vuosina oli rakennustoimintaakin, ja Tatoihin rakennettiin muun muassa vartioasema santarmeille. Tatoi säilyi ja kukoisti, historioitsija Kostas M. Stamatopouloksen sanoin, kiitos tasavaltalaishallinnon "viisauden ja sivistyneisyyden"; paikan arvo ymmärrettiin ja sitä haluttiin kaukonäköisesti suojella – jotain minkä myöhempienkin hallintojen olisi ajoissa pitänyt käsittää. Tasavalta piti siis tiluksista hyvää huolta. Vuosina 1924–1935 tilalla tehtiin restaurointitöitä.

Kuninkaallinen perhe ja kuningas Yrjö II pääsivät palaamaan Kreikkaan 1. joulukuuta 1935. Metsänhoitaja Drouvas sai jäädä pestiinsä poliittisista näkemyksistään ja sidonnaisuuksistaan huolimatta (ilmeisesti hän ei ollut monarkisti), koska Yrjö ymmärsi tämän Tatoin hyväksi tekemän työn arvon. Drouvasin tekemien loistavien ponnistusten ansiosta Tatoin talous oli hyvällä mallilla, mikä mahdollisti monia töitä tilalla vuosina 1937–1939. Noina aikoina esimerkiksi vanhan kuninkaanpalatsin jäänteet revittiin maan tasalle eräiden muiden rakennelmien lisäksi. Palatsiin rakennettiin kylpyhuoneita ja lisättiin keskuslämmitysjärjestelmä.

 

Toinen maailmansota

Muun Euroopan tavoin Kreikkakin sai kokea toisen maailmansodan ja sen koettelemukset. Monarkistina tunnettu kenraali Ioannis Metaxasista oli tullut sotilasdiktaattori 1930-luvun talouskriisin seurauksena maan demokratian romahdettua. Kreikka oli ajautunut diktatuuriin monarkistien alettua puhdistaa venizelosilaisia hallinnosta ja armeijasta. Kuningas nimitti 1936 Metaxasin pääministeriksi. Metaxas toimi diktaattorina vuosina 1936–1941. Hän sanoi ei Mussolinin uhkavaatimukselle 28.10.1941 miehittää osia Kreikasta. Mussolini syytti Kreikkaa rajaloukkauksista Albanian rajalla. Tätä ”ei"-päivää vietetään yhä Kreikassa kansallisena juhlapäivänä. Tiettävästi Metaxasin vastaus Mussolinille kuului kirjaimellisesti: ”Tämä merkitsee sotaa.”

Kauasnäköisesti Metaxas oli jo jonkin aikaa pyrkinyt parantamaan maansa varautumista fasisteja ja akselivaltoja vastaan. Vaikka Metaxas yritti välttää sotaan joutumista, alkoivat Mussolinin joukot vyöryä rajan yli Albanian puolelta. Kreikkalaisten vastarinta onnistui eivätkä he luovuttaneet maa-alastaan viholliselle tuumaakaan, mutta lopulta saksalaiset tulivat italialaisten apuun.

Toisessa maailmansodassa kreikkalaiset taistelivat urheasti liittoutuneiden rinnalla. Ja itseasiassa ilman heitä britit olisivat jääneet sodan alkuvuosina taistelemaan miltei yksin Hitleriä vastaan. Kreikkalaisten urheasta vastarinnasta huolimatta kuningas ja hallitus joutuivat siirtymään Kreetalle. Kun Kreeta puolestaan kesäkuussa 1941 jäi ankaran taistelun jälkeen saksalaismiehityksen alle, siirtyivät Kreikan legitiimit vallanpitäjät Egyptiin johtamaan hallitusta. Kuten kävi Ranskassa, jossa Vichyyn perustettiin natsimyönteinen hallitus, myös Kreikassa natsit laittoivat pystyyn nukkehallituksen.

Tatoi sai kokea oman osansa sodan kauhuista. Saksalaismiehittäjät ottivat Tatoin haltuunsa sinetöiden kuninkaanpalatsin. Muissa rakennuksissa oli toipumis- ja taukotiloja saksalaisupseereille. Drouvas jälleen piti tilasta hyvää huolta äärimmäisen hankalina aikoina ja onnistui tilan tuotteilla jopa hieman helpottamaan nälänhätää läheisessä pääkaupungissa.

Parnitha-vuorelle ilmestyivät 1943 myös sissit, jotka tekivät vastarintaa miehitetyssä maassa. Toista maailmansotaa seurasi tuhoisa sisällissota, murheellinen aika Kreikan vaiherikkaassa historiassa. Kommunistit ja vasemmistovoimat hävisivät porvaristolle ja rojalisteille, jotka puolestaan saivat tukea Iso-Britannialta ja Yhdysvalloilta.

Sisällissota oli koettelemus Kreikalle, kuninkaalliselle perheelle ja Tatoille. Tila joutui kestämään ryöstelyä ja 1945 metsäpalon, joka kaikeksi onneksi ei vahingoittanut rakennuksia. Sisällissota oli seurausta pitkään jatkuneesta poliittisesta jakautumisesta maan sisällä. Maailmansodan riehuessa maanpaossa ollut kuningas ja hallitus eivät olleet arvanneet kansassa kyteviä monarkianvastaisia ja vallankumouksellisia tuntemuksia.

Syyskuussa 1946 kuninkaallinen perhe palasi Tatoihin. Drouvasin johdolla tilaa ja muun muassa sen viinin- ja oliiviöljyn tuotantoa kehitettiin pontevasti. Vuodesta 1948 Tatoi toimi kuninkaallisen perheen vakituisena asumuksena. Lopun ajan kuninkaallisena tilana Tatoi oli pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta perheen yksityisessä käytössä.

 

Myöhäisvaiheet

Vasta 1950-luvulla Kreikka alkoi toipua maailmansodasta ja edellisten vuosikymmenien poliittisesta epävakaudesta. Kreikan demokratia kuitenkin murskautui jälleen niin kutsutun everstijuntan kaapattua vallan 1967. Sotilasvallankaappausta johti Georgios Papadopoulos (1919–1999). Muutamaa vuotta aiemmin Tatoissa oli juhlittu Konstantin II:n ja prinsessa Anna-Marian häitä. Nyt Tatoi joutui vastaanottamaan sotilasvallankaappauksen keulahahmot, kun Papadopoulos, S. Pattalos ja N. Makarezos saapuivat tapaamaan kuningasta.

Konstantin II oli suunniltaan vihasta juntan päämiehille. Vallankaappaajat näet kertoivat Konstantinille suorittaneensa vallankaappauksen kuninkaan vuoksi. Juntta päätyi pitämään kuninkaallista perhettä tiukassa valvonnassaan. Näissä oloissa syntyi Tatoissa myös prinssi Pavlos.

Kuningas inhosi syvästi junttaa ja diktatuuria. Konstantin junaili vastavallankaappausyrityksen 13. joulukuutta 1967. Yritystä pidetään uhkarohkeana Konstantinilta. Salaisista valmisteluista huolimatta vastavallankaappaus epäonnistui. Tästä alkoi sekä monarkian että Tatoin kohtalo kulkea kohtia raunioitumista. Juntta oli tehnyt epäsuosittuja ylilyöntejä ja tuhonnut Kreikan talouden asehankinnoilla. Epäonnistuttuaan myös sotatoimissa (mm. Kyproksella), johon everstijuntalla olisi nimenomaan ajatellut olevan pätevyyttä, juntta luopui vallasta 1974.

Kansanäänestyksessä 8. joulukuutta 1974 sinetöitiin monarkian loppu ja Tatoin kohtalo kuninkaallisena tilana. Tatoin rakennukset siirtyivät valtiovarainministeriön, maat maatalousministeriön alle. Asetuksen nojalla kuninkaallinen omaisuus takavarikoitiin. Tatoi jäi heitteille ja ryöstelijöiden armoille. Vuonna 1974 oli Tatoissa myös sen historian kolmas suuri tulipalo.

Monarkian jälkeisinä vuosikymmeninä Tatoin rappiotila paheni. Alueen historiaa ei osattu arvostaa, ja on arveltu asenteellisuuden monarkiaa kohtaan vaikuttaneen siihen, että tila jätettiin vuosikymmeniksi alati pahenevaan rappiotilaan. Ulkopuolisesta tämä tuntuu hämmästyttävältä. Vuosituhannen vaihteessa historioitsija Kostas M. Stamatopoulos kirjoitti moniosaisen kronikan Tatoista. Perustettiin myös Kreikkalainen ympäristön ja kulttuurin yhdistys, joka alkoi ajaa Tatoin kulttuurihistorian pelastamista. Rappion vuosia Kreikassa Tatoin suhteen seurasivat kuitenkin vuodet, joina suuria päätöksiä ja edistymisestä ei saatu aikaan.

Kulttuuriministeriön johdolla saatiin silti 2004 alkaen suoritettua irtaimiston ja esineistön inventaario. Esineiden joukossa olivat kuninkaalliset vaunut, jotka olivat vanhassa navetassa pilaantumassa. Vuonna 2008 talouskriisi heikensi tilannetta, ja tila jatkoi rapistumistaan. Taltiointi ja esineistön konservointi oli alkanut 2004 lupaavasti, mutta talouskriisi haittasi ennen kaikkea kulttuurityötä. Euroopan unionin tuella kuitenkin esineistön taltiointi ja konservointi saatiin päätökseen 2012.

Talteen otettu esineistö sijoitettiin kulttuuriministeriön varastoon. Esineistön kulttuurihistoriallista arvoa pidetään mittaamattomana, mikä on helppo ymmärtää, kun ajattele Tatoin ja monarkian merkitystä Kreikan historiassa. Palatsin lattialta löytyi mm. kuningatar Anne-Marien maalattu muotokuva ilman kehystä, mutta talteen on otettu monenlaisia esineitä antiikkiesineistä kirjoihin ja perheen käyttämiin tavaroihin sekä loistokkaisiin tekstiileihin. Noin seitsemäntoista tuhannen esineen joukossa on suurten mestarien töitä, jotka olivat ihmeen kaupalla selvinneet jotenkuten rappion vuosista.

Viimeiseksi jäänyt kuningas Konstantin II kävi Tatoista katkeraa oikeustaistelua Kreikan valtiota vastaan. Ennen esineistön konservointityön alkamista v. 2004 tapahtui runsaat kymmenen vuotta aiemmin erikoinen tapahtumaketju. Valtio antoi nimittäin Konstantinille luvan ottaa Tatoista yhdeksän kontillista esineitä ja omaisuutta. Kulttuuriministeriö toimi valvojana, mikä oli tähän osallistuneille ministeriön työntekijöille kauhistus ja kokemus, jota ei tehnyt mieli muistella.

Osa näistä esineistä huutokaupattiin 2007 Christie'sin huutokaupassa. On erikoista ja vaikeaa ymmärtää, miksi kulttuurihistoriallista perintöä toisaalta annettiin Tatoissa tuhoutua, toisaalta annettiin viedä pois ja kaupata. Tämä surullinen historian erikoisuus on menetys kreikkalaisille, jotka pyrkivät ymmärtämään menneisyyttään, kuin myös suuri menetys kaikille filhelleeneille.

Kuninkaallisen perheen verkkosivuilla kerrotaan, kuinka seuraavana vuonna "yhdeksän kontin tapauksen jälkeen", eli 1994, hyväksyttiin laki, jolla kuningasperheen jäseniltä vietiin kansalaisuus. Koska he olivat tähän saakka olleet Kreikan kansalaisia, jäivät he tuolloin kansalaisettomaan tilaan. Verkkosivuilla myös mainitaan tuolloin keskustelun kuninkaallisesta tilasta olleen vilkasta ja arvellaan kansalaisuusasian harmillisesti liittyneen tähän tilusten kohtaloa käsittelevään keskusteluun. Käytännön haasteiden lisäksi kansalaisuuden menetys oli Konstantin II:lle henkilökohtaisesti kova paikka.

Konstantin II kävi oikeustaistelua valtiota vastaan kuninkaallisesta omaisuudesta. Hän vei asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka. EIT päätti, että Tatoihin oli kuninkaalla omistusoikeus. Valtio osti lopulta tilukset runsaan kolmentoista miljoonan euron kauppasummalla vuonna 2002.

 

Epilogi

Historia opettaa, että maailman kuohuessa kärsimään joutuvat eniten kaikkein viattomimmat. Näin on ollut kaikissa sodissa ja yhteiskunnallisissa murroksissa. Näin oli myös Tatoissa.

Kun juntta ja lopulta monarkia päättyivät, loppui myös rahantulo tilusten ylläpitoon. Lopulta ei ollut enää varaa ruokkia lehmiä ja hevosia, jotka kuolivat nälkään Tatoin talleissa. Viattomat eläimet olivat kuin varhaisia symboleita tilusten tulevalle rappiolle ja välinpitämättömyyden mielialalle. Tatoin tragediassa oli paljon katkeruutta monin puolin, ja eläimet saivat sen tuta hirvittävällä tavalla.

Voimme kuvitella Kreikan monarkian auringonlaskun, kun katsomme kuvia rappeutuneesta kesäpalatsista Tatoista. Samoin voimme kuvitella palatsin tiluksilla tallin ja hevoset, jotka jäivät ihmisten hullun maailman myllerryksen jalkoihin ja unohtuivat. Voimme kokea myötätuntoa hevosia kohtaan, ja samalla ne muistuttavat meitä vastuustamme muista elollisista.

Tatoin ja palatsin historia on kuva pitkästä ja tärkeästä aikakaudesta Kreikan historiassa. Se näki Yrjö I:n kaudella ensimmäisen kukoistuskautensa. Siellä tavattiin valtionjohtoa, diplomaatteja ja julkimoita. Siellä elettiin myös yksityiselämää kuninkaallisen perheen jäsenten kesken. Vuosikymmenien moninaisten vaiheiden, katkeruuden ja unhon vuosien jälkeen, Tatoin arvo on viimein oivallettu. Sen restaurointi on suuri kulttuurihistoriallinen urotyö, jonka arvon ymmärtää, kun on edes vilaukselta tutustunut paikan ja maan historiaan.

Vuonna 2020 löytyneet kuninkaalliset hevoskärryt päätettiin kunnostaa. Viime aikoina tilaa on myös nopeassa tahdissa viimein alettu remontoida, ja esineistö esitellään muun muassa museoksi muutetussa entisessä navetassa. Vanha sikala on muutettu matkamuistomyymäläksi. Kreikan kulttuuriministeri Lina Mendoni on ilmoittanut, että 70 miljoonan euron restaurointihanke Tatoissa on määrä saada päätökseen ja palatsin aueta yleisölle 2026. Vuosikymmenien jälkeen Tatoi on saamassa ansaitsemansa arvostuksen ja voi kylpeä ylpeänä Välimeren auringossa Parnitha-vuorella.

Teknologiavallan antisosiaalinen luonne

 Yhteiskuntiemme teknologiaratkaisut ovat keskitettyjä ja tiettyjen yritysten takana luoden riippuvuuksia sekä suoranaista epäekologista haaskausta. Käyttäjien toimijuutta rajoitetaan synnyttäen psykososiaalista haittaa, mikä näkyy myös muilla elämän osa-alueilla. Ekologinen kysymys on ratkaisematon: tapamme käyttää teknologiaa ei ole kestävä.

Kuva: Ruben de Rijcke, CC BY-SA 4.0,Wikimedia Commons

Mitä sanoisit, jos saisit tietää yhden yrityksen ratkaisun synnyttävän miljoonia tonneja elektroniikkajätettä? Pöyristyin luettuani Microsoftin ratkaisusta luopua vuonna 2025 Windows 10 -käyttöjärjestelmänsä tuesta. Tästä on todettu aiheutuneen, varovaisten arvioiden mukaan, jopa 240 miljoonaa käyttökelvotonta PC-tietokonetta.  Nämä koneet päätyvät pitkälti datajätteeksi. Uudempaa Windows 11 -järjestelmää näihin koneisiin ei voi asentaa, koska se vaatii enemmän tehoja tietokoneelta.

On selvää, ettei maapallolla olisi varaa tällaiseen haaskaukseen. Yhdelläkään yksittäisellä taholla ei saisi olla näin paljon valtaa ja itseensä sidottua riippuvuutta hyödynnettäväksi.

Ohjelmistoissa lisensseillä rajattu käyttö-, muokkaus- ja kopiointioikeus sekä teollisuusmaiden globaaleiksi ajamat niin kutsutut immateriaalioikeudet rajoittavat käyttäjien oikeuksia ja mahdollisuuksia. Edellä mainittu esimerkki osoittaa, että rajatut oikeudet palvelevat suurpääoman ja -yritysten etua, mutta laaja yleisö, yhteiskunnat ja lopulta koko elonkehä ovat häviäjiä.

Rajatuilla ohjelmistoilla on aina tarkoitus myös luoda riippuvuus yhteen yritykseen. Microsoft on tästä äärimmäinen esimerkki, eivätkä monopolisyytöksiä koskevat oikeudenkäynnit ole olleet sille vieraita.

Niclas Storås kirjoittaa esseessään (HS Viikko 5/2026) Suomi on jumissa, ja se käy kalliiksi veronmaksajille, että pelkästään vuonna 2024 viranomaiset maksoivat Microsoftin lisensseistä yli miljardi euroa. Vaihtoehtoja ei edes ole punnittu eikä hankintalain kilpailutusvelvoite tunnu ohjelmistoja koskevan, Storås aiheellisesti pohtii.

Kysymys on myös turvallisuudesta ja mahdollisuudesta itsenäisyyteen. Hän tuo esille esimerkkejä, kuinka Donald Trumpin hallinto on käyttänyt yhdysvaltalaista teknologista ylivaltaa häiritäkseen kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n tuomareita. Trump ei kansainvälisestä rikostuomioistuimesta ja oikeudesta perusta. Haluammeko todella olla naimisissa tällaisten toimijoiden kanssa ja syytää rahaa vuosittain miljarditolkulla riippuvuussuhteen ylläpitämiseen? Storås muistuttaa, että tekoälyinvestoinnit kasvattavat vielä tulevaisuudessa kustannuksia moninkertaisiksi – datakeskusten ja infrastruktuurin ylläpito kun ei ole ilmaista.

Microsoftin ohjelmistot ovat yhteiskunnassa niin laajasti läsnä ja lähes yksinomaan niiden avulla useimmat oppivat tietokoneita käyttämään, että suurimmalle osalle vaihtoehtojen pohdinta saati käyttöönotto on sula mahdottomuus. Useimmat Windows 10 -käyttäjät eivät voi harkita siirtymistä vapaan lähdekoodin käyttöjärjestelmiin (esim. Gnu/Linux), vaikka ne heidän vanhemmissa tietokoneissaan toimisivatkin.  Käyttäjät on osaamisensakin puolesta lukittu tiettyihin järjestelmiin ja sovelluksiin, eivätkä monet kansalaiset ole vapaiden ohjelmistojen vaihtoehdoista kuulleetkaan. Valtamediakin on niistä hiljaa.

Ajassamme on kaiketi hedelmätöntä kiistellä, luopuako tietokoneista vai ei. Kernaasti monen muun tavoin olisin heti valmis lopettamaan jok’ikisen tietokoneen käytön ja palauttamaan ihmisaivot ja -keho sekä niillä tehtävä työ kunniaan. Joka tapauksessa on selvää, että nykyinen tapamme käyttää ja kuluttaa tietotekniikkaa on järjetön ja kestämätön. Keskitetyillä järjestelmillä ja suuryrityksillä on liikaa valtaa.

Verkkokauppayhtiö Amazonin sähköisten kirjojen lukulaite Kindle on hyvä esimerkki suuyrityksen vallasta, joka alistaa käyttäjiä, kaventaa heidän oikeuksiaan ja on epäekologista. Amazon on muiden valmistajien tavoin pyrkinyt säätelemään, miten asiakkaat voivat käyttää sisältöjä, joista he ovat maksaneet.

Yrityksen mielivaltaa kuvastaa tunnettu esimerkki. Amazon etäpoisti tuhansien käyttäjien lukulaitteilta George Orwellin klassikkoromaanin Vuonna 1984. Käyttäjät olivat voimattomia jätin vallan edessä. Käyttöehdot ja käytön rajoitteet estävät asiakkaita myös laillisesti siirtymästä toiseen laitteeseen tai systeemiin, koska he menettäisivät pääsyn jo ostamiinsa teoksiin. Osuvampaa romaania kuin Orwellin mainittu teos moiselle tempaukselle tuskin olisi voinut sattua, vaikka tapausta Amazon sittemmin onkin selitellyt.

Kuluttajien passivoimisen ja toimijuuden mahdollisuuksien rajaamisen päämäärä on luoda riippuvuussuhde suuryrityksiin ja maksimoida niiden voitot. Mitä monimutkaisemmiksi laitteet käyvät ja mitä enemmän yritykset lobbaavat itselleen edullista lainsäädäntöä, sitä vähemmän jää mahdollisuuksia käyttäjien toimijuudelle. On yhä yleisempää, että ohjelmisto estää laitteen korjaamisen tai käytön jatkamisen. Amazon on estänyt vanhempien Kinde-lukulaitteiden käyttäjiä lataamasta uusia teoksia laitteille edes USB-johdon avulla, kun muut tavat lisätä teoksia estettiin jo aiemmin. Näin, vaikka laite muutoin toimisi ja palvelisi käyttäjää. Hyväksyisikö kukaan samoin tehtävän kirjahyllylleen?

Richard Stallmanin ja Tere Vadénin kirjassa Koodi vapaaksi (2002) Stallman kuvaa esseessään”Miksi ohjelmistojen pitäisi olla vapaita” psykososiaalisen haitan käsitteellä, miten käyttäjien vapauden rajoittaminen lannistaa ja ehkäisee toimijuutta myös elämän muilla osa-alueilla. Stallman on kuvannut ei-vapaita ohjelmistoja ja keinotekoisilla käytettävyyden esteillä varustettuja tuotteita yhteisöllisyyden vastaisiksi, antisosiaalisiksi.

Laitteiden tasolle ulotettu haitta on yhteisöllisen ja yksilöllisen haitan lisäksi ekologinen. Tämän osoittavat esimerkit Microsoftin Windows 10 -ratkaisusta ja Amazonin rajoitustoimenpiteistä. Käyttäjä, joka muutoin olisi laitteeseensa tyytyväinen, voi joutua alistumaan ostamaan uuden täysin turhista syistä. Voittaja on suuryhtiö osakkaineen. Häviäjiä ovat kaikki muut.

Stallmanin ja Vadénin kirjassa Vadén haastattelee Stallmania. Keskustelussa tekijänoikeuksista ja käyttäjänoikeudesta, kuten kirjassa suomeksi ’copyleft'-käsitettä kutsutaan, Stallman tuo esille, että vapauden perusminimi kaikkien teosten kohdalla on mahdollisuus ei-kaupalliseen, kirjaimelliseen (eng. ’verbatim') kopiointiin ja jakamiseen. Vapaus, jos sitä todella pidämme arvona ja ideaalina, edellyttää muunlaisia kuin tekijänoikeuksin rajattuja teoksia. Euroopassa on esimerkiksi kampanjoitu julkisin varoin tehtävien ohjelmistoratkaisujen puolesta iskulauseella ”julkista rahaa, julkista koodia”. Voisimme maksaa yleiseksi hyödyksi ohjelmoitavan ohjelmiston tuotannosta sen sijaan, että maksavat loputtomasti suuryrityksille lisenssimaksuja.

Kirjan loppupuolella Vadén pohtii, että elämäntapamme ja käyttämämme teknologia eivät ole jaettavissa siinä mielessä, että voisimme ajatella kaikille maailman ihmisille saman elintason ja teknologisen varustelutason. Syväekologian isänä pidetty norjalainen filosofi Arne Naess on kehottanut meitä globaalisti solidaariseen elintasoon. Artikkelissaan elämäntapatrendeistä syväekologisessa liikkeessä (”Lifestyle Trends Within the Deep Ecology Movement”) Naess kehottaa meitä käyttämään yksinkertaisia välineitä ja välttämään tarpeettomia, monimutkaisia avuja.

Tässä hetkessä emme kuitenkaan pääse tietokoneista eroon, vaikka niin tahtoisimmekin.Koska elintasomme on jo ekologisista syistä mahdoton, emme voi jatkaa nykyiseen tapaan, mikäli haluamme olla solidaarisia edes muuta ihmiskuntaa ja tulevaisuuden ihmisiä kohtaan, muista eliölajeista ja ekosysteemeistä nyt puhumattakaan.

Vadén korostaa esseessään, että hyvän edistäminen vaatii vaivannäköä, kun taas paha kasvaa itsestään. Toisinajattelijat ja -toimijat ovat tämän tienneet kautta aikain. Pahan vastustaminen vaatii moraalista eheyttä ja rohkeutta. Kieltäytyminen epäeettisistä ja -ekologisista vaihtoehdoista on vähintä, mitä voimme ja meillä on velvollisuus tehdä. Tukekaamme myönteisiä vaihtoehtoja, vahvistakaamme yksilöiden ja yhteisöjen toimivuutta. Gandhi on todennut, että yhteistyö hyvän kanssa on velvollisuutemme.

Voisimme aloittaa tukemalla julkisia ja vapaita ohjelmistoja sillä välin, kun pohdimme, miten mielekäs ja kestävä tietotekniikkaan nojautuva maailmanjärjestys sosiaalisine medioineen ja tekoälyineen on. Minun puolestani voimme saman tien alkaa hahmotella suunnitelmaa tietokoneista luopumiseksi.

Mitä poljet, sitä niität

"Diginomadit" tekemässä jotain mielettömän tärkeää.
Kuva:Steven Zwerink, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons

Huolimattomasti ja ohimennen lausutut työtoverin sanat jäivät mieleeni. Viikkokausia ne ovat myllänneet sisimmässäni, jauhaneet kuin jääkautiset kivilohkareet hitaan väkivaltaisesti kovertavat kallioon hiidenkirnua. Kävi näet niin, jotta tuo kollega julkesi minulle lausuman sähkökäyttöisistä “polku”pyöristä: “Siirtyisit sinäkin jo nykyaikaan.”

Onneksi suuni oli tyhjä, etten vetäissyt mitään väärään kurkkuun, eikä sydänalakaan ole heikolla tolalla. Sillä kovin pahasti hänen virkkomansa minuun osui. Kaiken kukkuraksi asiayhteydestä ja aiemmasta keskustelusta valkeni hänen olleen vieläpä aivan tosissaan.

Nyt, viikkoja myöhemmin pahimmasta järkytyksestä selvittyäni, pystyn hieman hänen esittämäänsä, ja mitä se ilmensi, erittelemään. Hänen mielestään siis, koska en kannata sähköpolkupyörää, en ole nykyajassa tahi nykyaikainen. Toisin sanoen olen jälkeenjäänyt, ilmaisun tässä merkityksessä, ja se on huono asia, seikka joka tulisi korjata.

Vielä syvemmällä tasolla tuttavan turina tuo esille, että perinteinen, lihasvoimalla kuljetettava polkupyörä ei ole nykyaikainen ja vastaa ajan henkeen. Ollakseen “nykyaikainen” on lihasvoima hyljättävä, vanha mankeli lempattava pois. Jos haluaa käyttää kehoaan liikkumiseen, annetaan ymmärtää, että olisi jotenkin tolkuton.

Esimerkki paljastaa jotain hyvin perustavanlaatuista suhteestamme (uuteen) teknologiaan ja tavastamme tarkastella maailmaa. Ei lie yllättävä johtopäätös, että katsomme maailmaa irrallisina osasina, irrallaan kaikesta muusta. Koko talousjärjestelmämme ja globaalikapitalistinen juurettoman kosmopoliitin ihanteemme rakentuu tälle paikattomuuden aatteelle. Paikattomuuden, jossa on hyväksyttävää, Wendell Berryä lainaten, tuhota toinen paikka toisen hyväksi.

Polkupyörä tapauksena alleviivaa, kuinka olemme valmiita harakkamainen uutuudenviehätys silmissämme hylkäämään kokonaisuuden uuden osan vuoksi. Lihasvoiman hylkäämällä jätämme huomiotta liikunnon tarpeemme, joka ei mystillisesti poistu, vaikka sähköpyöräkauppias meille kuinka lirkuttelisi. Emme tarkastele tällöin itseämme edes kehollisena olentona kokonaisvaltaisesti – muista ulottuvuuksista nyt puhumattakaan.

Vanha pyörä hylätään korkeamman teknologian, enemmän raaka-aineita, logistiikkaa jne. vaativalla tuotteella. Ajatustakaan ei uhrata sille, mitä tämä kaikki tarkoittaa laajemmin. Jykevämmät rungot, sähkömoottorin osaset ja akut sekä niiden vaatima sähkö eivät synny tyhjästä. Ne tarkoittavat kaadettua metsää, louhittua ja tuhottua ekosysteemiä ja saastunutta, elinkelvotonta yhteisöä aina jossakin. Vaikka niin kutsuttu diginomadi[1] (ärsyttävä käsite kaiken kaikkiaan) ei tätä ymmärrä, paikatonta elämäntapaa ei ole. Vaikka huomiomme ja elämysmaailmamme sitä myöten olisi digitaalisessa näyttöruutujen virrassa, kaikki siihen vaadittava infrastruktuuri aineellistuu jossakin. Ja vieläpä hirvittävillä tavoilla.

Esseessään Word and Flesh (“Sana ja liha”, kirj. Suomennos) Wendell Berry tarkastelee tätä samaista ajattelutapaa, joka jättää seuraukset valinnoistamme huomiotta:

“Me kaikki elämme ryöväämällä luontoa, mutta elintasomme vaatii, että ryöväämisen on jatkuttava.” (kirj. suom.)

Suomessa samaa ovat tuoneet myös esille lukuisat ajattelijat. Kalastaja-filosofi Pentti Linkola kirjoittaa tästä esimerkiksi luonnonsuojeluväkeä kritisoivassa esseessään Tuoreita voimia luonnonsuojelun vallankumoukseen (Luonto-Liiton talvipäivillä 1970):

“[Enemmistö] hävittää taloutensa vähittäismaksuihin, polttoaine- ja korjaamolaskuihin, hukuttaa lomamatkojensa ilot ja kesäkukkien tuoksut epäselvänä mylläkkänä viliseviin ikkunaruutuihin painostavassa ahtaudessa, vaihtaa Suomen metsät Englannin, saksan ja Japanin tehtailijoiden törkeän näköiseen peltiromuun, hävittää lihaksensa ja terveytensä – ja ajaa lopuksi kuoliaaksi lapsensa ja puolisonsa; kaiken tämän mitä suurimmassa määrin omasta vapaasta tahdostaan.”

Linkola tuo esille näkökulman siitä, mihin vaihdamme uuden teknologian. Hän viittaa myös kokemukselliseen puoleen, esimerkiksi maisemaan, joka jää auton ikkunasta vauhdissa tarkasteltaessa köyhäksi. Sähköpyöräilijä samoin kiirehtii, vauhtiin eivät vaikuta fyysillisen kunnon kaltaiset ruumiilliset, luonnolliset rajat. Yleistä on, ettemme koskaan, ikinä kysy, mitä menetämme ottaessamme uutta teknologiaa käyttöön. Etenkään sielullista, ihmisyyteemme vaikuttavaa ydintä emme tarkastele. Tokko insinööreillä nyt sielua tosin onkaan, korkeintaan jonkinlainen konesydän ja peltikeuhkot.

Kun korvaamme koululaisten kirjat tietokoneilla, emme kysy, mitä menetämme lukukokemuksessa ja keskittymisrauhassa. Kun kuljemme hissillä portaiden sijaan, emme kunnostamme ja lihaksistamme murehdi. Korvatessamme runouden kännyköiden näytöille syötettävällä, algoritmisen orjuuden logiikalla toimivalla pikavideo- ja viihderoskalla, emme kysy sydämemme kohtalosta. Menettäessämme ihmisyytemme, menetämme kaiken. Niin että pitäkää sähköpyöränne kaukana minusta!

---

[1]: Juureton, läppärikansalainen, jonka työ tai elinkeino toteutetaan tietokoneella etäyhteyksin. Yleinen näky eri puolilla maailmaa etenkin ylikansallisten kahvilaketjujen tiloissa. 

Mukana olemisen pelosta

Katsoin YouTubesta kirjailija, esseisti Paul Kingsnorthin videon, jossa hän haastattelee Mark Boylea. Boyle on myös kirjailija, joka on kirjoittanut ekologisemmasta elämästä ja vaihtoehdoista rahataloudelle. He molemmat asuvat Irlannissa. Kingsnorth on niin ikään kirjoittanut maailmamme hulluudesta ja luontokadosta, analysoiden aikaamme käyttäen siitä Koneen (eng. 'the Machine') metaforaa. Molempien kirjoista olen pitänyt suuresti ja ne ovat vaikuttaneet minuun. Oli ilo katsoa, kun kaksi suosikkikirjailijaani keskustelevat Boylen itse käsin, paikallisista materiaaleista rakentamassa mökissä. Siellä hän asuu ilman modernia teknologiaa ja sähköä.

Mark Boyle. Lähde:Wikimedia Commons

Kingsnorthin syyskuussa ilmestynyt teos Against the Machine: On the Unmaking of Humanity (kirj. vapaa suomennos "Konetta vastaan: Ihmisyyden purkamisesta") nousi New York Times -lehden myydyimpien listalle ja on ehdottomasti vuoden vaikuttavin kirja, jota erittäin vahvasti suosittelen.

Boyle tuo keskustelun lomassa esille uuden käsitteen FOBI: Fear Of Being Included, joka on vapaasti suomennettuna mukana olemisen pelko. Tällä hän tarkoittaa pelkoa siitä, että joutuu tahtomattaan tai pakosta mukaan tämän maailman hulluuksiin ja teknologisiin ylilyönteihin, joilla on tuhoisa vaikutus luontoon ja ihmisyyteemme. Sosiaalinen media on tästä hyvä esimerkki, se on kuilu, johon helposti uppoaa ja se on jo pelkästään ajankäytöllisesti pois kaikesta muusta inhimillisestä toiminnastamme.

Boyle pohtii videolla rahan vaikutusta kuluttamiseen: "Kun yhtälöstä ottaa rahan pois, pakottaa se luomaan suoran yhteyden asioihin, joita kuluttaa."

Asioiden hankkiminen ilman rahaa pakottaisi myös miettimään, mitä kuluttaa ja luontoa. Esimerkiksi, jos ostaa kalan kaupasta, ei tarvitse välittää valtamerien tyhjentämisestä – yhteys ei ole välitön, vaikka totta kai tästä silti pitäisi välittää ja tuo yhteys hahmottaa.

Videolla he keskustelevat siitä, kuinka kulutuksen vaikutuksia ei järjestelmässämme näe suoraan. Esimerkiksi, jos ostaa kananmunan, siitä ei välittömästi havaitse, jos (nykyisen tehoeläintuotantomme tuntien: kun) kana on elänyt huonoissa olosuhteissa.

Boyle kertoo vuosia olleensa ympäristöaktivisti, käyttäen samalla asioita, jotka aiheuttivat ympäristökriisiä. Niinpä hän päätti jättää kaiken pois, mitä ei voisi tuottaa paikallisesti ja kestävästi. Tässä on havaittavissa ihailtavaa elämistä, kuten opettaa, myönteisessä mielessä, ja myös tarkkanäköistä oman toimintansa pohdiskelua.

Tunnistan erittäin paljon pohtineeni tätä samaa. Kärsin myös sisäisestä ristiriidasta, koska esimerkiksi työssäni joudun käyttämään korkeaa teknologiaa, jonka tuottaminen tuhoaa ympäristöä ympäri maailman. Pelkästään kaivannaisten kerrannaisvaikutukset elinympäristöihin ja ihmis- sekä eläinyhteisöihin ovat valtavat. Ja keinoäly on työnantajan visioissa valitettavasti koko ajan lähempänä.

Kingsnorth kysyy Boyleltä, mikä on pääasia, jonka hän on oppinut jättämällä sähkön, kulutustuotteet ja edistyneen teknologian pois? Ja mitä menettää, jos käyttää teknologiaa kuitenkin, mitä menettää saatuaan teknologian avulla asioita tehdyksi? Mitä Boyle on saanut?

Boyle vastaa: intiimi suhde maailmaan, parempi yhteys asioihin ympärillämme. Hän alkaa puhua rahasta ja teknologiasta. Boylen mukaan rahakin on teknologia, joka hämärtää luonnollisen suhteen asioihin. Älypuhelimen hän tuo esimerkkinä esille. Keskimäärin ihmiset käyttävät jopa kuusi tuntia älypuhelinta päivässä. Jos tämän ajan käyttäisi sen sijaan olemalla välittömässä kontaktinsa vaikkapa naapureihinsa, Boyle pohtii, millaisen muutoksen se toisi elämään, sekä omaan että naapuruston tai laajemman yhteisön. Ajatus on erittäin mielenkiintoinen.

Minulle tästä tulee mieleen esimerkki: sähkösaha käsisahan sijasta jättää pois fyysisen aktiivisuuden ja sitä kautta omakohtaisen suhteen polttopuuhun. Ei tee mieli tuhlata puuta, kun sen omalla hiellään on tuottanut. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, koska mökkeillessä olen pyrkinyt käsisahan ja kirveen käyttöön sähköisten tai bensakäyttöisten työkalujen sijasta. Erittäin osuvasti videon kommenteissa joku lainaakin kirjailija Wendell Berryä, joka on tunnettu perinteisiä välineitä käyttävänä maanviljelijänä ja teknologiakriitikkona:

"Tunsin miehen, joka moottorisahojen aikakaudella katkoi puunsa käsisahalla ja kirveellä. Hän oli terveempi ja järkevämpi mies kuin minä olen. Annan hänen muistonsa vaivata ajatuksiani."
Wendell Berry esseessä: Feminism, the Body and the Machine (Feminismi, keho ja kone, kirj. suom.)

Kingsnorth summaa, että pohjimmiltaan teknologia on anti-intimiteetin väline tai kone; teknologia vie suoran kosketuksen asioihin ja ihmisiin. Boyle puhuu transhumanistisesta unelmasta, jossa jokainen keskustelu taltioidaan ja välitetään esimerkiksi keinoälylle. Uutta tietoa minulle oli, että kustannussopimuksissa nykyään on maininta siitä, että erikseen pitää antaa lupa, jos keinoälylle annetaan oikeus kouluttaa itseään tai kouluttautua kirjan sisällöllä. Keskustelu siirtyykin tästä siihen, että keinoäly luultavasti pian korvaa kirjoittajat ja kirjailijat. Tästä Kingsnorth onkin kirjoittanut toisessa yhteydessä ja esittänyt, että verkkosivuilla mainittaisiin ylpeästi, jos niillä ei käytetä missään sisällön tuotannon vaiheessa keinoälyä. Iloksenne voin todeta tämän blogin olevan tällainen sivusto. Suurin osa teksteistä kirjoitetaan ensin käsin paperille, sitten näpyttelen ne luettavaksi tietokoneella. Harmillisesti en voi suoraan painattaa näitä lehtisiksi, mikä olisi mieluisin vaihtoehto. Tai ehkä voisin merkittävästi varojani tähän käyttäen, mutta lukijoita en onnistuisi löytämään.

Tämän jälkeen keskustelussa päästään tärkeään teemaan. Nimittäin rajoihin, jotka kukin itselleen asettaa suhteessa käyttämäänsä teknologiaan. Näistä asioista Kingsnorth puhuu myös em. kirjansa loppupuolella, ja edelleen suosittelen tämän viisaan teoksen lukemaan. Kingsnorthin kohdalla tämä raja kulkee keinoälyssä. Samoin itselläni. Päädyin tähän joskus ajauduttuani satunnaisesti töissä käyttämään keinoälyä. Tietenkään en voi työelämässä tähän kuin rajallisesti vaikuttaa, koska työnantajalla on tähän asiaan työnjohto-oikeus. Lopulta tulee pohdittavaksi, voinko rajan pitää myös työni menettämisen uhalla. He molemmat, Boyle ja Kingsnorth, suhtautuvat kriittisesti ajatukseen teknologian neutraaliudesta. He ovat tässä samoilla linjoilla kuin ranskalainen sosiologi Jacques Ellul. He toteavat, että teknologialle on päämäärä, telos, eikä auta puolustella sitä käytettävän hyvään. Se, että käytän tietokonettani hyvään, ei poista sen ekologisia vaikutuksia, jotka edellä mainitsin.

Autoa esimerkkinä käyttäen he keskustelevat siitä, mitä käy, kun jostakin teknologiasta tulee normi. Silloin siitä on vaikea luopua. Auton kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että koko kulttuurimme yhdyskuntarakenteita myöten on suunniteltu autoilua silmällä pitäen. Tätä voi verrata aikaisempaan kirjoitukseeni mukavuudenhalun tyranniasta (esim. tässä tekstissä). Teknologian vastustaminen yksilötasolla on vaikeaa, jos muut ihmiset käyttävät niitä. Älypuhelimesta on koko ajan vaikeampaa kieltäytyä, puhujat tuovat esille. Tämän voi jokainen Suomessakin kokea, miten vaikeaksi arki muuttuu, jos ei käytä älypuhelinta. Lisääntyvässä määrin asiat rakennetaan sillä oletuksella, että ihmisellä on älypuhelin käytössään. Siitä on tullut de facto oletusarvo.

Rajat, koskien myös tehokkuutta, siis tarvitaan. Kysymys kuuluu, mihin asettaa raja tässäkin. Kyseessä on myös Boylen mukaan kyse siitä, millaista on elää ihmisenä, elämän merkityksellisyydestä. Helppouden ja mukavuuden lupaus ei kuitenkaan toteudu. Sen sijaan seuraa lisää ruutuaikaa ja mielenterveyden ongelmia.  Voimme lopettaa Kingsnorthin oivalliseen ajatukseen: "Ihmisenä oleminen on oikeastaan aika tehotonta."

Ks. myös Paul Kingsnorth: Agains the Machine: On the Unmaking of Humanity.

DDR, vaihtoehdoton globaalikapitalismi ja miljardöörien harvainvalta

Kuva: Amrei-Marie, CC BY-SA 4.0,Wikimedia Commons

 HS:n haastattelussa (19.7.2025) entisessä DDR:ssä, Saksan demokraattisessa tasavallassa elänyt kirjailija Jenny Erpenbeck muistelee Itä-Saksan myönteisiä puolia, joita ei käytännössä koskaan tuoda esille. Kaikki hyvä peittyy kommunistisen diktatuurin kauhistelun alle. Suvi Turtiaisen haastattelussa Erpenbeck toteaa, ironisesti, että DDR:ssä oli enemmän aikaa muulle elämälle kuin kuluttamiselle ensin kauhisteltuaan lentokenttiä ja niiden myymälöitä, joille hän työhönsä liittyvillä matkoilla joutuu altistetuksi:

”Jokaisella lentokentällä minut saatellaan verovapaan alueen läpi kuin lehmä tai vasikka. En halua sitä. On suuri vapauden puute, että minua ahdistellaan asioilla, joita en halua nähdä tai ostaa.”

Erpenbeckin romaani Kairos kertoo Itä-Saksan lopun ajoista, rajapinnasta kahden ajan välillä: rautaesiripun ja F. Fukuyaman sanoin ”historian lopun” välillä. Kirjailijan ajatuksia oli virkistävää lukea, koska globaalikapitalismin ajalla muusta ei kuule eikä koskaan nähdä mitään hyvää. Artikkelin mukaan Saksassa on ollut pitkään tabu sanoa DDR:stä mitään hyvää.

”Kapitalismillakin on hintansa”, kirjailija toteaa. Ei ollut sosialismin aikana mahdollisuutta, muttei toisaalta pakkoakaan kuluttaa. Tällaista maailmaa on omastamme käsin liki mahdoton kuvitella. Ajan henki on sellainen, että jo hyvin pienet alakoululaiset ovat ehdollistuneet markkinoinnilla halumaan merkkikenkiä jne. Kaikki on rajatta kaupan, myös lasten viattomuus ja sielut.

Oivaltavasti Erpenbeck pohtii haastattelussa, että nykyiselle kapitalismille ei ole vaihtoehtoja, kuten kylmän sodan aikana oli. On vain ”entistä julmempi malli kapitalismista”, joka lihallistuu Trumpin hahmossa.

Trumpin edustama globaalikapitalismi on yhdysvaltalaisvetoista, oligarkiaa, miljardöörien harvainvaltaa, joka keskittää valtaa ja resursseja ja rahaa ennennäkemättömän röyhkeästi oligarkkien sisäpiirille. Sopimuksia, tai huonolla suomella ja Trumpin suosimalla käsitteellä diilejä, tehdään kahdenvälisesti. USA:n ennenkuulumattoman elitistinen ja raharikas Trumpin hallinto pitää muuta maailmaa otteessaan, muttei edes NATO-liittolaisille tarjoa enää varmaa suojaa aseillaan, vain kauppaa. Transatlanttista kauppaa, joka uutisten perusteella on meillekin vettäkin tärkeämpää.

Sitoutumaton Vermontin senaattori Bernies Sanders on vuosikymmeniä vastustanut harvainvaltaa, korruptiota ja kaikkein rikkaimpien verohelpotuksia. Trumpin vaalivoiton jälkeen Sanders julisti oligarkkeja vastustavan kiertueen Fight the Oligarchy (suom. Taistele oligarkiaa vastaan). Kiertueella hän on kerännyt ennätysmääriä väkeä puoluekentän molemmilta puolilta, myös vahvoissa republikaaniosavaltioissa. Hän on yrittänyt yhdistää kansan vastustamaan Trumpin hallinnon ylilyöntejä. Trump taas on omalla toiminnallaan pyrkinyt jakamaan kansaa.

Kuva: Gage Skidmore, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons

Yleisradioyhtiö NPR:n haastattelussa Sanders totesi, että vasta Trumpin hallinnon myötä ihmiset, myös republikaanien äänestäjät, ovat alkaneet tajuta, mitä on miljardöörien valta. Se ei ole enää abstraktia, vaan alkaa näkyä julkishallinnon alasajossa, työntekijöiden oikeuksien heikentämisenä, korruptiona ja terveydenhuollon heikennyksinä tavallisille ihmisille.

Demokraattien ongelma on Sandersin mukaan se, etteivät he ole puhutelleet tavallista työtätekevää ja työväenluokkaista kansanosaa. Ongelma on sama kuin Suomen vasemmistopuolueilla. Eliitin progressiiviset agendat eivät etenkään ylilönneissään puhuttele tavallista kansaa. Kansaa, jota Trump on, ironista kyllä, onnistunut retoriikallaan saamaan puolelleen vaalien alla.

Sanders ei ole yksin taistelussaan miljardöörejä vastaan. Kansallisesti ammattiyhdistysliike on alkanut aktivoitua myös, koska Trumpin hallinto on kurittanut työläisiä liittovaltiotasoa myöten. Kansalliset Workers Over Billionaires (suom. Työläiset miljardöörejä vastaan) -tapahtumat vastustavat Trumpin oligarkista hallintoa ja miljardöörien valtaa.

Yhdysvallat on luisumassa kohtia hirmuhallintoa, totalitaarista diktatuuria. Sen demokraattiset instituutiot ovat parhaillaan testissä, jonka lopputulos määrittelee demokratian tulevaisuuden. Presidentin korkeimmalta oikeudelta saama syytesuoja virkakauden aikana on erittäin vakava uhka USA:n demokratialle ja poliittiselle järjestelmälle, jossa oppositio tuntuu miltei halvaantuneen. Yhdysvalloista ei ole millään muotoa esikuvaksi muulle maailmalle.

Erpenbeckin haastattelu toi mieleen, että vaihtoehto globaalikapitalismille olisi tervetullut. Koska entiset vaihtoehdot eivät ole mahdollisia, on rakennettava Sandersin tavoin kaikkia yhdistävät kansanliike vain rikkaita hyödyttävää politiikkaa vastaan. Suomikin on vahvasti oligarkia ja rikkaimpien etuja ajavan politiikan tiellä, mitä viime aikojen rikkaiden veronalennuksetkin osoittavat. On aika nähdä vaihtoehtoja poliittiselle kulttuurillemme ja kulutuskapitalismin pakolle. Nostakaamme toisenlaiset arvot kunniaan, sellaiset kuin kauneus, rauha ja solidaarisuus.

Asioiden todellinen hinta

Mack Male from Edmonton, AB, Canada, CC BY-SA 2.0 <https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0>

Kävelin Lahden torin laitaa. Oli aamutuima vielä. Mies istuskeli penkillä laskeskelemassa kolikoitaan. Kolikoita ei näyttänyt olevan paljon ja ne olivat pikkurahoja. Pikkurahat, laskentatapa ja miehen olemus synnyttivät yhdessä vaikutelman, että hän räknäsi viimeisiä rahojaan. Otaksun, että rahojen käyttötarkoitus kyseisellä herralla olivat erinäiset väkijuomat.

Aki Kaurismäen Kuolleissa lehdissä (2023) Alma Pöystin esittämä Ansa laskeskelee kolikkokukkarostaan rahoja menetettyään hieman aiemmin työnsä valintamyymälässä. Katsoja näkee, ettei rahaa juurikaan ole. Rahojen loppumisen uhatessa Ansa sammuttaa sähköt asunnostaan.

Tätä kirjoittaessani, Suomessa 2025 anno Domini, on meillä käteisen rahan käyttäminen poikkeus ja pitkälti väistynyt korttimaksujen tieltä. Palveluntuottajilla ja yrittäjillä ei ole velvollisuutta ottaa vastaan käteistä. Pahimmillaan siihen jopa suhtaudutaan karsaasti.

Palatkaamme alussa esittämiini kuviin. Mies kaivelemassa viimeisiään. Elokuvakohtaus, jossa päähenkilöä uhkaava vararikko näytetään. Käteinen mahdollistaa tämän tehokkaan visuaalisen kerronnan. Digitaalis–elektroniset vastineet eivät, rohkenen väittää, voi yltää samaan ilmaisun tehokkuuteen. Niin, ja niistä uupuu Korkea tyyli.

Mikäli minulta kysyttäisiin, silkat tyylilliset ja myös numismaatilliset näkökohdat riittäisivät perusteiksi sille, että käteisen tulisi olla ensisijainen maksuväline. Tai vähintäänkin tulisi EU:n direktiivitasolla turvata unionin kansalaisten oikeus käyttää käteistä rahaa maksuvälineenä arjessa. Panokset ovat kuitenkin isommat, ja esittämieni kuvien kaltaisten näkymien jääminen paitsioon tulevaisuudessa on suuremmista asioista kuvaava esimerkki.

Esimerkki osoittaa elämämme teknis–digitalisoitumisen myötä meidän menettävän jotain kaunista ja merkityksellistä. Vieläpä kuvaavampaa on, ettemme (oletetun) talouskasvun kiilto silmissämme ja teknologiafundamentalismin kiimassamme edes kysy tai ajattele, mitä inhimillistä ja kaunista kulloinkin menetämme. Niin kutsutun keinoälyn esille rynnistäminen lähikoina on tästä ääriesimerkki.

Keinoälylle voidaan ulkoistaa tehtäviä, joihin on vaadittu aivan viime aikoihin saakka ihmisen työpanosta. Sen avulla voidaan väsymättömän analyysin lisäksi luoda loputon kuvan, tekstin, äänen jne. virta. Nämä itsessään ovat sieluttomia luonnoksia. Karmeinta kuitenkin on, että keinoälyn myötä menetämme ensin viitseliäisyyden, lopulta osaamisen luoda mitään itse.

Eikä tässä vielä kaikki. Jo entuudestaan valtaisaa tiedon ja materiaalin määrää paisutetaan keinoälyn tuotoksilla. Silloin kaikki aito ja kaunis jää roskan alle.

Meidän kannattaisi ihmiskuntana useammin kysyä uusia keksintöjä ja teknologiaa käyttöön ottaessamme perusteita. On syytä kysyä, miksi, keitä mikin hyödyttää ja mitä menetämme. Asioilla on hintansa niin ekologisena jalanjälkenä kuin kokemusmaailmamme piirissäkin. Olkaamme kriittisiä, jotta elämä olisi mahdollisimman kaunista.

Kansanedustajain tupakkilahjuksista

 Valtakunnan iltapäivälehdet eli viralliset juorurievut, julkaisivat vastikään uutisen kansanedustajain vastaanottamista lahjoista. Pikaisen vilkaisun perusteella vaikutti siltä, että esimerkiksi eräillä musiikkifestivaaleilla olisi ollut liki puoli eduskuntaa. Eräät lahjuksista olivat kuitenkin toisia törkeämpiä ja vaikeampia perustella.

Minulla osui erityisen syntisenä silmään mm. SDP:n kansanedustajien Jani Kokon ja Joona Räsäsen vastaanottama matka tupakkayhtiö Philip Morrisilta. Iltalehden mukaan he "SDP:n Jani Kokko ja Joona Räsänen vierailivat toukokuussa 2024 tupakkajätti Philip Morrisin tutkimuslaitoksessa Sveitsissä. Matkat, majoituksen ja ruuat maksoi Philip Morris Finland Oy. Kokko ja Räsänen ilmoittavat lahjan arvoksi 1 000 euroa."

Yleisesti tupakkayhtiöiden rahoittamaa tutkimusta pidetään tupakkayhtiöiden keinona hämärtää tutkimusta. Saman strategian ovat tupakkayhtiöiltä oppineet öljyjätit vastustaessaan ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta välttämättömiä muutoksia. Tässäkin kontekstissa tupakkayhtiön tutkimuslaitoksella vierailu on todella törkeää.

Kestävän kehityksen nk. Agenda 2030 tavoitteista, joilla pyritään sosiaalisesti ja ekologisesti tasapainoisempaan maailmaan, suurimmalla osalla on yhteys tupakka- ja nikotiiniteollisuuteen. Jos ei tupakka- ja nikotiinituotteiden käyttöä pystytä globaalisti vähentämään, ei voida torjua luontokatoa ja parantaa naisten ja lasten asemaa. Edellä mainittujen kansanedustajain on syytä oppia tästä, ettei niin sovi tehtävän, että ottaa tupakkayhtiöiltä rahaa. Se on veren tahrimaa.

Mukavuudenhalun uusi oppimäärä

David James Henry, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons

 “Nyt maailmaa jakaa yhä enemmän piiesirippu. Piiesirippu on tehty koodista ja se kulkee maailman jokaisen älypuhelimen, tietokoneen ja palvelimen läpi”, kirjoittaa kirjailija ja historioitsija Yuval Noah Harari teoksessaan Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. (s. 453.)

Harari kertoo teoksessaan, kuinka ihminen on tietoverkkojensa avulla mahdollistanut kehityksen kohti nykyhetkeä, jota tekoäly määrittää. Aiemmat tietoverkot (tarinat, kirjapaino, joukkoviestimet jne.) määrittivät omaa aikaansa ja mahdollistivat uudenlaisen teknologian ja maailman. Nyt tekoäly on uusin tietoverkko, jossa uutta on tietokoneen väsymättömyyden ja ajatteluun kykeneväisyyden lisäksi se, että tietoverkkojen eri toimijoiden välissä ei aina välttämättä tarvita ihmistä. Tähän asti ongelmallisissakin prosesseissa on aina ollut korjaamisen mahdollisuus, koska ihmiset ovat niitä olleet vähintään tietyissä osin ketjua tarkastelemassa.

Tietokoneet voivat tekoälyn myötä tehdä itsenäisiä päätöksiä. On teoriassa – ja käytännönkin esimerkkejä valitettavasti on – täysin mahdollista, että toinen keinoälytoimija kirjoittaa vaikkapa valeuutisen, johon toinen tekoälykone (esim. sijoitusbotti) reagoi. Uhat sekä mahdollisuudet ovat valtavat, ja sääntely laahaa kaukana perässä.

Pohtiessani tekoälyn (tai “älyttömyyden”, koska älystä voidaan olla montaa mieltä) ongelmakohtia, mieleeni tulivat ekologiset ulottuvuudet ja mukavuudenhalun tyrannia. Ekologiset ulottuvuudet ovat selvät, koska keinoäly vaatii paljon sähköä, serverikapasiteettia ja sitä kautta luonnonvaroja. Välttämätöntä tekoäly ei ole, mutta tuhokapitalistinen pääoma povailee itselleen sen avulla suuria voittomarginaaleja.

Mitä tulee mukavuudenhalun tyranniaan, keskeinen tarkastelupiste on ihmisen toiminta. Jo nyt iso osa väestöstä ei viitsi esim. liikkua tai lukea kirjoja, koska se on liian vaivalloista. Koska ei ole pakko, voi mennä autolla tai sähköpotkulaudalla esim. liikkumisen suhteen, valitaan helpoin tapa. Mukavuudenhalun tyranniaan kuuluu sekin, että kun helppouteen tottuu, on mahdoton palata: kun kerran alkaa pestä astiat astianpesukoneessa, on todella vaikea käytännössä ja psykologisesti vaihtaa takaisin käsinpesuun. Ei auta, vaikka katselisi YouTubesta videoita zen-henkisestä tiskaamisesta.

Näen kammottavan uhkakuvan nuorukaisista, jotka eivät viitsi opiskella. Jo nyt nuoret opiskelijat eivät lue kylliksi, koska eivät viitsi ja koska kaiken voi katsoa netistä. Entäs jos he alkavat miettiä, miksi vaivautua, koska tekoälyllä voi tehdä kaiken? Miksi kirjoittaa: tekoäly tekee sen nopeammin, paremmin ja – ennen kaikkea – ilman vaivannäköä. Mitä teemme sukupolvilla, jotka eivät opi näkemään vaivaa, puskemaan itseään, kokemaan verta, hikeä ja kyyneleitä? He ovat pahempaa pullamössöä kuin jo hirvittävää pullamössöä olevat vanhempansa.

Totisesti skenaariot ovat kammottavat. Näkymät ovat todellisia uhkia demokratialle ja suomalaisen yhteiskunnan olemassaololle. On aika vastustaa tekoälyä ja kasvattaa selkärankoja. On aika sisuuntua piiesirippua vastaan.

Jumissa, pohdintoja kokemuksesta

 Koen olevani jumissa. Jämähtänyt ja paikalleni juuttunut. Kokemukseni tuli erityisen akuutiksi, kun töissä sain tietää vuoden aikana tekemäni työn olleen suurelta osin turhaa. Siltä se ainakin tuntui. Olen saanut osani julkisen sektorin leikkauksista. Ne tuntuvat selkänahassa joka päivä. Työ ei ole palkitsevaa, sitä vain on loputtomasti.

Enkä minä loppujen lopuksi kuulu edes niihin, joiden tulisi olla huolissaan tai onneton. Minulla on työ – ainakin vielä– pikkuviskaalina. Palkkani on hyvä, runsaasti yli tarpeeni. Voisi väittää, että on suorastaan luksusta, kun voi murehtia työn palkitsevuutta. Tai sen puutetta.

Minulla on myös satunnaisia tuloja vapaana kirjoittajana, mutta niillä en elättäisi edes itseäni. Kirjoittajia on liikaa ja lukijoita liian vähän, jotta todellista tulevaisuutta jonkinlaisessa journalismissa olisi. Pakopaikat tuntuvat kaikonneen, kun kokee akuutisti, sydäntäkouraisevasti olevansa jumissa.

Niin kovin vaikeaa on ihmisen hyväksyä ja olla kaipaamatta vapautta. Jos joku kokoomuslainen tulee minulle nyt sanomaan, että se on vain itsestä kiinni ja maailman loputtomasti mahdollisuuksia täynnä, niin saa kuulla kunniansa. Ei ole niin, että vain mennään ja valitaan, mihin ryhdytään. Hattu kädessä sitä katsellaan mahdollisuuksia ja tartutaan niihin, mitkä ovat tarjolla. Sellaista on elämä, hapanta leipää ja raikasta vettä, jos on rahtunen onnea.

Huomaan tällaisessa mielentilassa kaipaavani surullista musiikkia ja runoutta. Mieleeni tulevat runoilija Oscar Wilden sanat katuojasta, jossa me kaikki makaamme, mutta "jotkut meistä katsovat tähtiin". Yritän katsoa taivasta ja horisonttia edessäni, muistaa että minulla ei ole hätää. Että kaipa sittenkin, kaikki on hyvin tietyllä tapaa.

Kalvavaa ydinvoimakeskustelua

 

Kuva: Dan Loftin, Public domain, Wikimedia Commons

"Uraani halkeaa
ja tuottaa lamppuun valkeaa
mutta millään muilla mailla
kuin Suomella se ei oo riskiä vailla."
- Eppu Normaali: Suomi-ilmiö

Ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen peräänkuulutti Suomeen lisää ydinvoimaa (Yle 14.1.2024). Mykkäsen ehdotus kalvoi[^1] minua, sikäli kuin jokin seikka voi välittömästi, eikä vasta viiveellä, alkaa kalvata. Eikä kalvuu johtunut vain mietinnästä, että edellinen suomalainen ydinvoimaprojektihan sujui niin mainiosti…

On olemassa monenlaisia ihmisiä. Luonnevikaisia ihmisiä, jotka eivät pidä kissoista, esimerkiksi. Ihmisiä, jotka tarhaavat turkiseläimiä eläinten auschwitzeillä – sadisteja. Sitten on olemassa niitä, jotka kannattavat ydinvoimaa. He voivat olla myös turkistarhaajia tai ainakin sen puolustajia (ja usein ovatkin, paha ruokii pahuutta).

Keskeinen peruste “puhtaalle” lisäydinvoimalle on tuleva energiankulutuksen kasvu. Energiankulutuksen kasvu, joka on suureksi hämmästyksekseni otettu julkisuudessa annettuna. Se on julkisesti meille ilmoitettu, esimerkiksi Yle uutisoi asiasta tapaninpäivänä. Kasvu on samanlainen selviö kuin painovoiman laki, kuin se että “kehitys” ja “talous” vaativat, kuin Korvatunturin porot.

Miten voimme vain hyväksyä sen, että sähkönkulutus kasvaa Fingridin mukaan jopa kaksinkertaiseksi vuoteen 2035 mennessä? Ja mihin sähkö sitten hupuloidaankaan: turhuuteen, ilveilyyn ja irstauteen! Tekoälyn kasvu vaatii alati lisää servereitä ja sähköä. Liikennettä sähköistetään, ihmiset eivät enää viitsi edes polkupyörää polkea. Internet-datan määrä kasvaa; on loputon tarve alati terävämmälle kuvalle niin viihteessä kuin pornossakin.

Ministeri Mykkänen ehdottaa valtion rahoitusratkaisua uudelle ydinvoimalle. Ydinvoiman ratkaisemattomat ongelmat eivät näissä katsauksissa koskaan paina mitään. Unohtuneita ovat fukushimat, tshernobylit ja ydinjäte. Huolta ei koskaan myöskään ole jäähdytysjärjestelmistä, jos tulisi laajamittainen sähkökatko esim. luonnonkatastrofin seurauksena, joita ilmastonmuutoksen kiihtyessä saattaa olla luvassa. Mutta koska maailma vaatii ja Mykkäsen aivot eivät kritiikkiin taivu, tarvitaan valtio hätiin, jotta suuri ja mahtava uusi Ydinvoimala saataisiin joskus kansakunnassa aikaiseksi. Ei varmaan myöskään yllätä, että Fortum on lobannut ministeriöille lisäydinvoimaa  (https://yle.fi/a/74-20136410).

Sähköntuotantoa on lisätty viime vuosina tuuli- ja aurinkovoimalla. Olkiluoto 3:nkin saatiin viimein toimimaan, joskin yskähdellen. Päästöttömän energian tuotannon lisäys on hyvä ja välttämätön asia sinänsä, koska ilmastonmuutos uhkaa meitä ja fossiilisesta energiasta olisi pitänyt luopua jo aikoja sitten. Kuitenkin nyt on käynyt niin, että maailman pelastamisen sijasta siirrämme ylikulutuksen painopistettä. Tuotamme liikaa sähköä ja raaka-aineita. Myös tuulimyllyt tarvitsevat esimerkiksi runsaasti kaivannaisia. Maailman voi yhtä hyvin kaivaa tyhjiin tuulivoimaloiden kuin autopeltien nimissä.

Teknologia tuhoaa ihmisiä ja paikkoja. Suomikin on vaarassa joutua kaivannais- ja sähköreservaatiksi, kun maailma kuluttaa alati enemmän. Mitä liikenteen sähköistämiseen tulee, ei siitä ole kokonaisuuden ja muiden eliöiden olemassaolon oikeutuksen turvaamisen näkökulmasta mitään hyötyä, jos mittasuhteet ovat samat. Autoja on yksinkertaisesti liikaa. Ne ovat suurilta osin tarpeettomia ja syövät hirvittävästi luonnonvaroja. Samaan aikaan kansalaiset eivät saa kylliksi ruumiin liikuntoa pysyäkseen terveinä. Ihmiskunnan tulee luopua hybriksestä teknologian edessä ja keskittyä turvaamaan kaikille ihmisille ja muille elollisille välttämätön ja elää henkisesti rikasta elämää. Mykkäsen tulee luopua hourailustaan ydinvoimasta, vaikka Fortum kuinka lobbaisi.

https://yle.fi/a/74-20136730
https://yle.fi/a/74-20130045

Katso myös:
Autoilun sosiaalinen ideologia
Internet-data ja kulutuksen kasvu

[^1] Merkityksessä: ‘(ylät.) kuluttaa hävittäen, riuduttaa’.