Mukavuudenhalun uusi oppimäärä

David James Henry, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons

 “Nyt maailmaa jakaa yhä enemmän piiesirippu. Piiesirippu on tehty koodista ja se kulkee maailman jokaisen älypuhelimen, tietokoneen ja palvelimen läpi”, kirjoittaa kirjailija ja historioitsija Yuval Noah Harari teoksessaan Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. (s. 453.)

Harari kertoo teoksessaan, kuinka ihminen on tietoverkkojensa avulla mahdollistanut kehityksen kohti nykyhetkeä, jota tekoäly määrittää. Aiemmat tietoverkot (tarinat, kirjapaino, joukkoviestimet jne.) määrittivät omaa aikaansa ja mahdollistivat uudenlaisen teknologian ja maailman. Nyt tekoäly on uusin tietoverkko, jossa uutta on tietokoneen väsymättömyyden ja ajatteluun kykeneväisyyden lisäksi se, että tietoverkkojen eri toimijoiden välissä ei aina välttämättä tarvita ihmistä. Tähän asti ongelmallisissakin prosesseissa on aina ollut korjaamisen mahdollisuus, koska ihmiset ovat niitä olleet vähintään tietyissä osin ketjua tarkastelemassa.

Tietokoneet voivat tekoälyn myötä tehdä itsenäisiä päätöksiä. On teoriassa – ja käytännönkin esimerkkejä valitettavasti on – täysin mahdollista, että toinen keinoälytoimija kirjoittaa vaikkapa valeuutisen, johon toinen tekoälykone (esim. sijoitusbotti) reagoi. Uhat sekä mahdollisuudet ovat valtavat, ja sääntely laahaa kaukana perässä.

Pohtiessani tekoälyn (tai “älyttömyyden”, koska älystä voidaan olla montaa mieltä) ongelmakohtia, mieleeni tulivat ekologiset ulottuvuudet ja mukavuudenhalun tyrannia. Ekologiset ulottuvuudet ovat selvät, koska keinoäly vaatii paljon sähköä, serverikapasiteettia ja sitä kautta luonnonvaroja. Välttämätöntä tekoäly ei ole, mutta tuhokapitalistinen pääoma povailee itselleen sen avulla suuria voittomarginaaleja.

Mitä tulee mukavuudenhalun tyranniaan, keskeinen tarkastelupiste on ihmisen toiminta. Jo nyt iso osa väestöstä ei viitsi esim. liikkua tai lukea kirjoja, koska se on liian vaivalloista. Koska ei ole pakko, voi mennä autolla tai sähköpotkulaudalla esim. liikkumisen suhteen, valitaan helpoin tapa. Mukavuudenhalun tyranniaan kuuluu sekin, että kun helppouteen tottuu, on mahdoton palata: kun kerran alkaa pestä astiat astianpesukoneessa, on todella vaikea käytännössä ja psykologisesti vaihtaa takaisin käsinpesuun. Ei auta, vaikka katselisi YouTubesta videoita zen-henkisestä tiskaamisesta.

Näen kammottavan uhkakuvan nuorukaisista, jotka eivät viitsi opiskella. Jo nyt nuoret opiskelijat eivät lue kylliksi, koska eivät viitsi ja koska kaiken voi katsoa netistä. Entäs jos he alkavat miettiä, miksi vaivautua, koska tekoälyllä voi tehdä kaiken? Miksi kirjoittaa: tekoäly tekee sen nopeammin, paremmin ja – ennen kaikkea – ilman vaivannäköä. Mitä teemme sukupolvilla, jotka eivät opi näkemään vaivaa, puskemaan itseään, kokemaan verta, hikeä ja kyyneleitä? He ovat pahempaa pullamössöä kuin jo hirvittävää pullamössöä olevat vanhempansa.

Totisesti skenaariot ovat kammottavat. Näkymät ovat todellisia uhkia demokratialle ja suomalaisen yhteiskunnan olemassaololle. On aika vastustaa tekoälyä ja kasvattaa selkärankoja. On aika sisuuntua piiesirippua vastaan.

Jumissa, pohdintoja kokemuksesta

 Koen olevani jumissa. Jämähtänyt ja paikalleni juuttunut. Kokemukseni tuli erityisen akuutiksi, kun töissä sain tietää vuoden aikana tekemäni työn olleen suurelta osin turhaa. Siltä se ainakin tuntui. Olen saanut osani julkisen sektorin leikkauksista. Ne tuntuvat selkänahassa joka päivä. Työ ei ole palkitsevaa, sitä vain on loputtomasti.

Enkä minä loppujen lopuksi kuulu edes niihin, joiden tulisi olla huolissaan tai onneton. Minulla on työ – ainakin vielä– pikkuviskaalina. Palkkani on hyvä, runsaasti yli tarpeeni. Voisi väittää, että on suorastaan luksusta, kun voi murehtia työn palkitsevuutta. Tai sen puutetta.

Minulla on myös satunnaisia tuloja vapaana kirjoittajana, mutta niillä en elättäisi edes itseäni. Kirjoittajia on liikaa ja lukijoita liian vähän, jotta todellista tulevaisuutta jonkinlaisessa journalismissa olisi. Pakopaikat tuntuvat kaikonneen, kun kokee akuutisti, sydäntäkouraisevasti olevansa jumissa.

Niin kovin vaikeaa on ihmisen hyväksyä ja olla kaipaamatta vapautta. Jos joku kokoomuslainen tulee minulle nyt sanomaan, että se on vain itsestä kiinni ja maailman loputtomasti mahdollisuuksia täynnä, niin saa kuulla kunniansa. Ei ole niin, että vain mennään ja valitaan, mihin ryhdytään. Hattu kädessä sitä katsellaan mahdollisuuksia ja tartutaan niihin, mitkä ovat tarjolla. Sellaista on elämä, hapanta leipää ja raikasta vettä, jos on rahtunen onnea.

Huomaan tällaisessa mielentilassa kaipaavani surullista musiikkia ja runoutta. Mieleeni tulevat runoilija Oscar Wilden sanat katuojasta, jossa me kaikki makaamme, mutta "jotkut meistä katsovat tähtiin". Yritän katsoa taivasta ja horisonttia edessäni, muistaa että minulla ei ole hätää. Että kaipa sittenkin, kaikki on hyvin tietyllä tapaa.

Kalvavaa ydinvoimakeskustelua

 

Kuva: Dan Loftin, Public domain, Wikimedia Commons

"Uraani halkeaa
ja tuottaa lamppuun valkeaa
mutta millään muilla mailla
kuin Suomella se ei oo riskiä vailla."
- Eppu Normaali: Suomi-ilmiö

Ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen peräänkuulutti Suomeen lisää ydinvoimaa (Yle 14.1.2024). Mykkäsen ehdotus kalvoi[^1] minua, sikäli kuin jokin seikka voi välittömästi, eikä vasta viiveellä, alkaa kalvata. Eikä kalvuu johtunut vain mietinnästä, että edellinen suomalainen ydinvoimaprojektihan sujui niin mainiosti…

On olemassa monenlaisia ihmisiä. Luonnevikaisia ihmisiä, jotka eivät pidä kissoista, esimerkiksi. Ihmisiä, jotka tarhaavat turkiseläimiä eläinten auschwitzeillä – sadisteja. Sitten on olemassa niitä, jotka kannattavat ydinvoimaa. He voivat olla myös turkistarhaajia tai ainakin sen puolustajia (ja usein ovatkin, paha ruokii pahuutta).

Keskeinen peruste “puhtaalle” lisäydinvoimalle on tuleva energiankulutuksen kasvu. Energiankulutuksen kasvu, joka on suureksi hämmästyksekseni otettu julkisuudessa annettuna. Se on julkisesti meille ilmoitettu, esimerkiksi Yle uutisoi asiasta tapaninpäivänä. Kasvu on samanlainen selviö kuin painovoiman laki, kuin se että “kehitys” ja “talous” vaativat, kuin Korvatunturin porot.

Miten voimme vain hyväksyä sen, että sähkönkulutus kasvaa Fingridin mukaan jopa kaksinkertaiseksi vuoteen 2035 mennessä? Ja mihin sähkö sitten hupuloidaankaan: turhuuteen, ilveilyyn ja irstauteen! Tekoälyn kasvu vaatii alati lisää servereitä ja sähköä. Liikennettä sähköistetään, ihmiset eivät enää viitsi edes polkupyörää polkea. Internet-datan määrä kasvaa; on loputon tarve alati terävämmälle kuvalle niin viihteessä kuin pornossakin.

Ministeri Mykkänen ehdottaa valtion rahoitusratkaisua uudelle ydinvoimalle. Ydinvoiman ratkaisemattomat ongelmat eivät näissä katsauksissa koskaan paina mitään. Unohtuneita ovat fukushimat, tshernobylit ja ydinjäte. Huolta ei koskaan myöskään ole jäähdytysjärjestelmistä, jos tulisi laajamittainen sähkökatko esim. luonnonkatastrofin seurauksena, joita ilmastonmuutoksen kiihtyessä saattaa olla luvassa. Mutta koska maailma vaatii ja Mykkäsen aivot eivät kritiikkiin taivu, tarvitaan valtio hätiin, jotta suuri ja mahtava uusi Ydinvoimala saataisiin joskus kansakunnassa aikaiseksi. Ei varmaan myöskään yllätä, että Fortum on lobannut ministeriöille lisäydinvoimaa  (https://yle.fi/a/74-20136410).

Sähköntuotantoa on lisätty viime vuosina tuuli- ja aurinkovoimalla. Olkiluoto 3:nkin saatiin viimein toimimaan, joskin yskähdellen. Päästöttömän energian tuotannon lisäys on hyvä ja välttämätön asia sinänsä, koska ilmastonmuutos uhkaa meitä ja fossiilisesta energiasta olisi pitänyt luopua jo aikoja sitten. Kuitenkin nyt on käynyt niin, että maailman pelastamisen sijasta siirrämme ylikulutuksen painopistettä. Tuotamme liikaa sähköä ja raaka-aineita. Myös tuulimyllyt tarvitsevat esimerkiksi runsaasti kaivannaisia. Maailman voi yhtä hyvin kaivaa tyhjiin tuulivoimaloiden kuin autopeltien nimissä.

Teknologia tuhoaa ihmisiä ja paikkoja. Suomikin on vaarassa joutua kaivannais- ja sähköreservaatiksi, kun maailma kuluttaa alati enemmän. Mitä liikenteen sähköistämiseen tulee, ei siitä ole kokonaisuuden ja muiden eliöiden olemassaolon oikeutuksen turvaamisen näkökulmasta mitään hyötyä, jos mittasuhteet ovat samat. Autoja on yksinkertaisesti liikaa. Ne ovat suurilta osin tarpeettomia ja syövät hirvittävästi luonnonvaroja. Samaan aikaan kansalaiset eivät saa kylliksi ruumiin liikuntoa pysyäkseen terveinä. Ihmiskunnan tulee luopua hybriksestä teknologian edessä ja keskittyä turvaamaan kaikille ihmisille ja muille elollisille välttämätön ja elää henkisesti rikasta elämää. Mykkäsen tulee luopua hourailustaan ydinvoimasta, vaikka Fortum kuinka lobbaisi.

https://yle.fi/a/74-20136730
https://yle.fi/a/74-20130045

Katso myös:
Autoilun sosiaalinen ideologia
Internet-data ja kulutuksen kasvu

[^1] Merkityksessä: ‘(ylät.) kuluttaa hävittäen, riuduttaa’.

Globaalisti kiehuu – 1,5 astetta ylitetty

Kuva:Victuallers, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons

 77-vuotias ilmastoaktivisti Gaie Delap tuomittiin 20 kk:n vankeusrangaistukseen. Hän oli kiivennyt valtatien ylle Just Stop Oil (Vain Lopettakaa Öljy, kirj. vapaa käännös) -ilmastoliikkeen mielenilmauksessa. Aiheesta kirjoitti mm. Guardian. Hänet meinattiin vapauttaa pantarangaistukseen, mutta kutsuttiin ilmeisesti takaisin, koska ei löytynyt hänelle sopivaa pantaa.

Guardianin Zoe Williams toteaa artikkelissaan Delapista, että kaikki yhteiskuntaa muuttamaan pyrkineet liikkeet ovat turvautuneet kansalaistottelemattomuuteen. Naisten äänioikeus ja kansalaisoikeudet esimerkiksi on seurausta aktiivisesta vaikuttamisesta, johon sisältyi myös kansalaistottelemattomuutta. Kansalaistottelemattomuuden käsitteen isänä pidetään yhdysvaltalaista kirjailijaa ja ajattelijaa Henry David Thoreauta. Thoreau kirjoittaa aiheesta, että epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa on oikeudenmukaisen ihmisen paikka vankilassa. Ja voiko olla jalompaa aatetta kuin ilmastonmuutos, sillä jos ilmastonmuutoksen annetaan nykyiseen tahtiin edetä ja pahentua, ei muulla elämällä ole enää mahdollisuutta ja väliä.

Kuitenkin Britannian hallitus on koventanut jo useamman vuoden ajan otteitaan ilmastoaktivisteja vastaan. Mikä alkoi Elokapinan, Extinction Rebellionin isoista protesteista Lontoossa, on nyt kulminoitunut vallanpitäjien rankaisumentaliteettiin. Itse ilmastotoimet ovat jääneet vähäisiksi. Samaan aikaan esimerkiksi Yleisradio uutisoi 12.1., että maailman keskilämpötilan nousu ylitti 1,5 asteen rajan. Prioriteetit ovat vallanpitäjillä hukassa, kun eksistentiaalinen uhka on toisarvoista muiden asioiden edessä. On aika valita viisaammat vallanpitäjät.

YK:n pääsihteeri Guterres totesi globaalin kiehumisen aikakauden olevan täällä jo vuonna 2023. Nyt on ylitetty tärkeänä pidetty 1,5 asteen raja, mutta jokainen kymmenys on taistelemisen arvoinen ja voi olla elämän ja kuoleman kysymys monille lajeille ja ihmisille.

Unissakävelystä ja kärsimyksestä

Aamulla käyty keskustelu sai minut pohtimaan unissakävelyä. Aihetta pohti myös aikoinaan itävaltalainen psykologi ja psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud (1856–1939). Tietosanakirjani mukaan Freud oivalsi mm. hypnoosia tarkasteltuaan ihmisen tiedostamattoman puolen merkityksen. Unet hän esitti toiveiden tulkkeina.

Miksi ihmiset unissakävelevät ja tapahtuuko sitä miten paljon? Sitä en osaa sanoa. Tiettävästi en ole itse kuunaan unissakävellyt, mutta sen sijaan olen kuullut kertomuksia äidin puoleisesta sukulaisesta, joka tarinain mukaan olisi unissaan käynyt vaatehuoneessa virtsaamassa. Unissakävely eli somnambulismi häkellytti Freudiakin. Esimerkiksi Wikipedian mukaan Freud oli ollut yllättänyt siitä, että ihminen pystyi kävelemään unen häiriintymättä. Hän arveli tiedostamattomien impulssien jotenkin häiritsevän tai tulevan toiveeksi uniin.

En tiedä aiheesta enempää, mutta minulle tuli mieleen tiedostamattoman aiheuttamista impulsseista ja unien kuvantamista toiveista kärsimys. Eli kärsimmekö, jos alitajunnan toiveemme eivät toteudu? Vai ovatko uni ja unissakävely keino käsitellä nämä toiveet, ja jos alitajunnan tahi tiedostamattoman impulssi on kyllin voimakas, seuraa somnambulanssi?

Freudilla oli käsittääkseni omat teoriansa kärsimyksestä ja vaikkapa surutyöstä, mutten ole asiaan vihkiytynyt. Ranskalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Jacques Lacan (1901–1981) pohti teorioissaan mm. surutyötä. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Lacanin teoriassa puhuvat olennot ovat kulttuurisen kontekstinsa muovaamia ja tekemisissä maailman symbolisen puolen kanssa. Vuorovaikutuksessa voidaan jotenkin muuttaa kärsimyksestä, traumasta jne. aiheutunut uhriasema ja päästä siten niin sanotusti eteenpäin. Teemmekö tätä siis unissamme, jos toiveemme tai alitajuntamme impulssi on voimakas?

Niin, minua sai aihetta pohtimaan aamulla esitetty syytös, että olisin sunnuntainvastaisena yönä syyllistynyt somnflatulenssiin l. unissapieremiseen.

Pervo presidentiksi

Yhdysvaltain presidentiksi toistamiseen (ja Time-lehden vuoden henkilöksi) valittu Donald Trump on tänään ollut oikeudessa niin kutsutussa hyssyttelyrahasta. Häntä syytetään pornonäyttelijä Stormy Danielsin hiljaiseksi lahjomisesta ja kirjanpitorikoksesta, jolla Trump pyrki piilottamaan lahjuksen.

On yksi asia maksaa lahjuksia ja väärentää kirjanpitoa. Toinen asia on se, että Trump on ylipäätään haksahtanut pornonäyttelijättäreen. Mies on kunnostautunut myös naisia esineellistäviin ja halventaviin kommentteihin, jotka hänen toimiensa lisäksi kielivät naisvihamielisyydestä. Tällainen henkilö on valittu presidentiksi. Tällainen henkilö on monille ollut paras vaihtoehto, Toivon ja muutoksen symbolikin kenties. Surullista.

Ylipäätään se, että yhteiskuntamme on pornoistunut ja toksisen seksipositiivisuuden nimissä moni ajautuu tekemään pornoa, kertoo ihmisyyden alhaisesta tilasta. Tilausta on pornokriittisyydelle, joka samalla toteaisi seksuaalisuuden ja sen moninaisuuden positiivisen voiman, mutta myös tuomitsisi hyväksikäytön ja esineellistämisen kulttuurin. Pornoistuneen kulttuurin, joka aiheuttaa erityisesti haavoittuvassa asemassa oleville naisille väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.

Tunnettu kirjailija ja feministi Andrea Dworkin kunnostautui jo vuosikymmeniä sitten pornografian vastaisessa taistelussa. Kirjassaan Pornography: Men Possessing Women (Pornografia: Miehet omistamassa naisia, kirj. vapaa käännös) hän siteeraa kuulussa Deep Throat -elokuvassa, rajusta oraaliseksistä tunnetussa filmissä, esiintynyttä Linda Marchianoa. Marciano totesi 1980-luvulla kuulemisessa, joka käsitteli pornografian lisäämistä lainsäädäntöön syrjimiseksi naisia kohtaan (kannatan!), että "joka kerta, kun joku katsoo tuon filmin, hän katsoo kun tulen raiskatuksi". Tästä on kyse, eikä pidä asiaa pornosta kaunistella.

Inhosta monarkiaa kohtaan

 

Monarkian ja aatelin historia on riistossa. Nämä feodaaliherrain jälkeläiset ovat aikoinaan riistäneet ihmisiltä alunperin yhteisessä käytössä olleet maat ja metsät väkivalloin. Ennen esimerkiksi yhteisessä yhteisön käytössä ollut laidun saatettiin jonkun ylhäisen yksityisomaisuudeksi. Muut alistettiin palkollisen asemaan tai sitten koitti miero.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun katsoin Ulkolinjan dokumenttia Brittihovin salatut miljoonat. Hovi salailee omaisuuksiaan, joista kuninkaalliset eivät edes maksa käytännössä veroa. Valtavat maa- ja kiinteistöomaisuudet ylläpitävät monarkkien luksuselintasoa. Lisäksi he saavat vuosittaisen määrärahan veronmaksajien pussista. Katsoessaan dokumenttia ällistyi järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta ja tuhlaavaisuutta.

On käsittämätöntä, miten eri puolilla maailmaa – naapurimaassakin – on paljon monarkiaa kannattavia. Monilla kannatus on jonkinlaisten kiiltokuvien, monarkkien imagon ja vaurauden ihannointia. Se on onttoa ja tyhjää kiiltoa, joka perustuu viime kädessä vuosisataiselle riistolle. Monarkkien ajan luulisi jo olevan ohi.

Dokumentin löydät täältä: https://areena.yle.fi/1-72557057

Teesejä työstä, de labore

Käsityksemme työstä, millaista työtä teemme ja miksi sitä teemme, liittyy vahvasti käsitykseemme ihmisyydestä. Ei siis ole ihme, että kautta aikain filosofit ja ajattelijat ovat tarkastelleet tekemäämme työtä. Kun tarkastelemme ihmiskuntana kollektiivista jälkeämme maapalloon, ovat niin ikään työn tekemiset tavat keskiössä.

Vahva kahtiajakautuneisuus ruumiillisen ja ajatteluun perustuvan työn välillä on vallinnut pohdinnoissa antiikin ajoista lähtien. Antiikin Ateenan tai Rooman vapaa kansalainen ei nähnyt orjille kuuluvan ruumiillisen työn olevan arvolleen sopivaa. He käyttivät aikaansa jaloihin harrasteisiin (joihin etenkin kreikkalaisilla kuului fyysillisiä aktiviteetteja).

Kahtiajako ja yhteiskuntaluokat näkyvät siinäkin, millaisista asioista ja ilmiöistä meille antiikista on säilynyt tietoa kirjallisessa muodossa. Yläluokka, joka ei työtä yleensä tehnyt, oli se luokka, joka kirjoitteli, joten eivät he kirjoittaneet ruumiillisesta työstä ja sen tekijöistä kuin korkeintaan sivumennen ja halveksuen. (Poikkeuksen muodostaa esimerkiksi Hesiodoksen eeppinen runoelma Työt ja päivät (kr. Erga kai hemerai), joka kertoo ylistäen maanviljelyksestä.) Valtiomies, filosofi ja kynäniekka Cicero muun muassa tokaisi kuuluisasta kreikkalaisesta kuvanveistäjästä Feidiaasta, että nuorukaiset eivät tahtoisi olla Feidias, vaikka tämän töitä laajalti ihailtiinkin. Syy tähän on, että kuvanveisto on ruumiillista työtä.

Varhaiset kristityt omalla kulttuurillaan pyrkivät tekemään pesäeroa Rooman arvoihin ja kulttuuriin. Apostoli Paavali kirjoitti itsensä elättämisestä ruumiillisella työllä. Siihen ei liittynyt häpeää, vaan omanarvontuntoa ja oman osansa yhteisössä kantamista. Se oli myös vastakulttuuria roomalaisuudelle, koska kristityille ihmisarvo kuului myös orjille (ainakin jossain määrin, vaikka orjuus instituutiona jatkui eri muodoissaan maailmassa, vrt. esim. 5. Moos. 5:14). Ensimmäisessä kirjeessään tessalonikalaisille Paavali kirjoittaa: "Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte rauhallisesti, hoidatte omat asianne ja ansaitsette toimeentulonne kättenne työllä..." (1. Tess. 4:11)

Kapinallinen entinen pappi, kirjailija Kai Sadinmaa kirjoittaa kärkevässä esseeteoksessaan Ilmestyskirja, että "elämä löytyy siitä, mitä materialistinen, kilpailuun ja tehokkuuteen keskittyvä kulttuurimme halveksii: tavallisesta ja arkisesta, pienestä ja mitättömästä". Yllättävän samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet muutkin.

Yhdysvaltalainen kirjailija ja maanviljelijä Wendell Berry kertoo esseessään The Work of Local Culture (Paikallisen kulttuurin työ) kävelyretkestä kotikonnuillaan Kentuckyn maaseudulla. Hän näkee aidanpylväässä roikkuvan vanhan metalliämpärin, johon on ajan saatossa kertynyt puunlehtiä, sinne ovat eläimet kuljettaneet kasvinosia ja jätöstäneet. Nämä ämpäriin jätetyt ovat alkaneet maatua, siten luonto on luonut uutta elämää. Berry ihailee luonnon tekemää työtä. Hänestä myös ihmisen tärkein tehtävä olisi huolehtia elämän jatkuvuudesta ja maaperäin hyvinvoinnista.

Elämän jatkuvuudesta huolehtimisen sijaan ryöstöviljelemme maaperän tyhjiin. Lopulta eroosio huuhtoo ennen niin vihannan maan vesistöhin. Suhteemme maahan ja elämään on lyhytnäköinen ja hallintaan pyrkivä. Lopputulos on marras, kuollut maa. Viemme itseltämme elämän edellytykset.

Voimme ajatella työmme joko luovan tai tuhoavan, rakentavan tai hajottavan. Suuri osa palkkatyöstä on tätänykyä niin kutsuttua tietotyötä, jossa digitaalisuus ja sähköinen viestinvälitys ja -vaihdanta korostuvat. Digitaalisella maailmalla on kuitekin jo pelkästään infrastuktuurinsa puolesta valtaisa tuhoava vaikutus luonnonympäristöihin. Mistään "vihreästä" työstä ei todellakaan ole kysymys.

Norjalainen syväekologi ja filosofi Arne Naess kehottaa meitä elämään yksinkertaisin avuin ja ensisijaisia, itseisarvoisia hetkiä ja asioita silmällä pitäen. Tämä ohjaa mielestäni juuri tarkastelemaan Sadinmäen mainitsemaa tavallista ja arkista, maailmaa kuluttajuuden tuolla puolen. Lähtökohdaksi meidän tulee ottaa välittömät fyysiset ja sosiaaliset tarpeemme, joiden ei ole meille ja tuleville polville mahdollista kukoistaa ilman eheitä luonnonjärjestelmiä.

Olemme riippuvaisia ja elämme luonnosta, halusimme tai emme. Moderni on ollut pyrkimystä luonnon hallintaan, ja tämän seuraukset alkavat tuhoisalla tavalla kasaantua planeetallemme. Monien luonnonkansojen ja alkuperäisheimojen tavoin meidän tulee ajatella toimiemme seurauksia lukuisien sukupolvien päähän lyhytnäköisen kvartaaliajattelun sijasta.

Mitä tämä ensisijaiseen ja pysyvyyteen tähtääminen tarkoittaisi? Monet nykyiset ammatit lakkaisivat, työn hinta alenisi, mutta työvoimalle olisi kysyntää. Työt painottuisivat alkutuotantoon, huoltoon ja korjaamiseen sekä välttämättömään hoivaan ja hoitoon. Keskittyessämme välttämättömään ylisuureksi paisunut elintasomme laskisi, mutta oppisimme arvostamaan enemmän sitä, mitä meillä jo on.

Konsultit, pelisuunnittelijat, mainostajat ja muut jonninjoutavat helppoheikit siirrettäisiin lapionvarteen tai traktoria huoltamaan. Lehtipuhaltimet romutettaisiin (ehkä pari kappaletta voisi kuoleman kulttuurista säästää museoihin kummasteltaviksi hirvityksiksi) ja haravaan tartuttaisiin reippaasti. Toimistoissa lymynnyt ja ruumiinsa rappeuttanut kansa saisi viimein liikuntoa, ulkoilmaa ja elinvoimaa.

Kansakuntamme keskeiseksi työksi ja tavoitteeksi tulisi Berryn ehdottamalla tavalla elämän vaaliminen. Entisöinnissä ja luonnon monimuotoisuuden palauttamisessa riittäisi monelle sukupolvelle töitä. Valtakunnanoikeutta istuttaisiin pitkää, kun tuhoon syylliset haettaisiin korvaamaan kolttosiaan. Vaalisimme peltomaitamme ja tuottavaa maata, enää emme turmelisi sitä tehotuotannon ja keinolannoituksen lyhytnäköisyyksillä.

Tavaraa ja rihkamaa enemmän arvostaisimme luonnossa olemista ja lähimmäisiämme. Saastuttavan ja sosiaalisestikin haitallisen massaturismin sijaan tekisimme retkiä lähiluontoon ja kotimaahan. Virsut, polkupyörä ja juna olisivat kulkuvälineemme. Arvostaisimme itseämme, kehoamme ja toisiamme nykyistä enemmän. Yhdessä muun elollisen luonnon kanssa meitä odottaisi valoisampi tulevaisuus.