Pakina: Asteroidin lumo

 "Kuuleeko asteroidi? Kuuntelen."

Seurasi syvä hiljaisuus. Keksijänero Vilpertti Rokanaro ei kuullut vastausta asteroidille lähettämältään robottiluotaimelta. Loogisinta oli siis kaataa termospullosta kupillinen mustaa kahvia kuppiin ja ottaa toinen rinkeli.

Sisään lompsi samassa naapurin Pekka, Hönön Pekka koko nimeltään.

"Mitäs Pekka?" kyseli Vilpertti, vaikka rinkeli suussa oli vaikeahkoa puhua.

"Ihmettelin tässä vain pihaasi. Se kun on kuin raketin jäljiltä", sanoi Hönö, siis Pekka, ja otti karvalakin pois päästään.

"Niinhän se onkin", naurahti tähän Rokanarvon poika.

"Jaa, mitä varten?"

"Laukaisin raketilla robottiluotaimen avaruuteen. Tutkimaan asteroidia."

Pekka näpersi hattuaan käsissään. Laskeutui hiljaisuus. Vilpertti rikkoi vaitonaisuuden tarjoamalla kahvia ja rinkeliä – puuta alle otti Pekka. Niin, ja kahvia ja rinkeliäkin otti, tietty.

"Miksi ihmeessä tahdot tutkia asteroidia? Olisihan tuolla metsääkin tutkittavaksi", rohkeni Pekka tiedustella.

Sitä Vilpertti miettimään. EIpä ollut metsää tahi puita nähnyt sen jälkeen, kun oli alkanut valmistella asteroidiin kurkotusta. Olo olikin aika tunkkainen.

"Otatko lisää kahvia?" kysyi hän sitten kaadettuaan ensin itselleen lisää.

Ei Vilpertti sitä Hönön Pekalle tietenkään myöntänyt, mutta oli tyytyväinen sittenkin, ettei luotain hänelle enää vastannut.

Ekosysteemipalveluiden ellottavuudesta

Kuva: Wikimedia Commons

Nuoresta asti olen haaveillut ja lukenut ekologisemmasta elämästä. Olen miettinyt ihmisen ja muun elollisen – ja oikeastaan elottomankin – välistä vääristynyttä suhdetta niin kauan kuin muistan. Käsilläolevaan, sanan jyrkimmässä mielessä eksistentiaaliseen, olemassaoloa järkyttävään ongelmaan ratkaisuyritykseni ovat tuntuneet mitättömiltä. Suuhun on jäänyt kompromissin karvas maku: miten olemassaolosta voi tehdä kompromissin. Eikä se ole yhtä kuin kuolema?

Tämä aihe nousi mieleeni vastenmielisyydestä, jota koin lapseni biologiankirjassa vastaan tullutta 'ekosysteemipalvelut'-käsitettä kohtaan. Olin onneksi unohtanut tämän pökerryttävän pölvästimäisen käsitteen. Käsite tuo ilmi, miten räikeä ja julma onkaan homo sapiensin suhde muihin luontokappaleisiin. Ei ihme, että meillä on vaikkapa eläinten laajamittainen ja hiljaa hyväksytty holokausti tehoeläintuotannossa joka hetki meneillään.

Sanon nyt suuttuneena ja ärtymyksestä sappi kiehuen: eivät luonto, eläimet, kasvit ja puut ole mitään palveluita ihmistä varten, oi sinä Idioottimainen ihminen! Karhu ja ihminen syövät, herranpieksut sentään, samoja marjoja metsästä elääkseen, ollakseen olemsasa. Eivät ne marjat ja muut ole mitään palveluita kuluttaja-asiakkaalle, joilla on vain oikeuksia eikä koskaan velvollisuuksia muita kohtaan.

Koko käsitteen olemassaolo kertoo, että luontosuhteemme on esineellistävä ja ihmiskeskeinen (antroposentrinen). Ajattelemme kaiken niin maalla, merellä kuin ilmassakin olevan vain meitä, meitä varten. Maailmanlaajuisesti tämän luonnon kohteistavan ajattelutavan seuraukset näkyvät niin, että myös oma olemassaolomme on uhattuna. En rupea tässä nyt puhumaan jo nyt kiehuvasta ilmastosta ja ihmisen aiheuttamasta lajien massasukupuutosta. Liioin en ala käsitellä teknokratian ja ihmisen totaaliseen hallintaan pyrkivän transhumanismin kauhuja, en digihelvettiä, joka vie viimeisetkin toiveet ihmiseltä luoda muu kuin välineellinen luontosuhde. Kyllä te tiedätte ja näette. Riittää, kun katsotte ulos ikkunasta tai avaatte radiovastaanottimen.

Tässä hullussa maailmassa toimiminen ja oleminen on äärimmäisen hankalaa. Siksi, kuten Linkolan Penttikin eräässä esseessään kirjoittaa, meidän ei esimerkiksi elinkeinon suhteen tule olla kanssaihmisiämme kohtaan liian ankaria. Leipämme eteen joudumme tekemään kompromisseja, vaikka tahtoisimme irrottautua järjettömästä ja tuhoisasta elinkeinoelämästä, joka alati laajentaa kuolettavia lonkeroitaan digitaaliseen muotoon. Tämänkin jutun kirjoittaja joutuu vaatimattoman leipänsä eteen nöyrtymään Ruudun eteen pitkiksi ajoiksi työpäivän aikana. Vieraantuneisuutta lisää epäinhimillinen fyysillinen paikallaanolo, pitkäkestoinen staattisuus.

Työssä kuin työssä on hullua maailmaa liki mahdotonta paeta. Fyysillisessä työssäkin joutuu osallistumaan tämän kestämättömän maailman kohtuuttomuuksiin, liiallisuuteen. Tuo ylimääräinen ja kohtuuton voi olla turha ja haitallinen lopputuote (taas yksi turha tie, rakkine jne.) tai tuhlaava tuotantotapa (komponenttien osia ei työn säästämiseksi ja "tehostamiseksi" korjata, vaan korvataan komponentti uudella). Olemme kaikki maailmamme vankeja, ja tämä hallitsevuuden ja totaalisuuden käsittäminen on toisinaan yhtä mykistävää kuin oman pienuuden kokeminen universumin edessä.

Ei ole pakopaikkaa. Vaikka vetäytyisi syrjäiseen kylään omaan vaatimattomaan pirttiin, maailma seuraa sinnekin. Jo hengitysilmassa maailma tulee meihin väkisin, sillä sekin on ihmisen luoman hirviömäisen Koneen muovaamaa (pienhiukkaset, epäpuhtaudet...). Luomamme kulttuuri on itsetuhoinen ja saatanallinen. Suorastaan jollakin tapaa antikulttuuri.

Luonnon käsittäminen pelkän kylmän rationaalisen järjen ja ns. edistyksen ynnä tieteellisen maailmankatsomuksen läpi on lukuisien filosofien ja kirjoittajain mielestä valistuksen meille jättämä vitsaus. Sijaa ei jää kokonaisvaltaisemmille ja inhimillisemmille tulkinnoille, ei ole taikuutta, lumoa ja samaistumista, vain jääkylmää järkeä, ratiota. Ihmetys voisi olla tie ulos ja toivomme.

Tie ulos totaliteetista vaatii aikaa ja kontrollista luopumista. Saksalainen sosiologi Hartmuth Rosa on kirjoittanut modernin ajan pyrkivän kontrolliin ja ennustettavuuteen. Järjestelmän (epä-)vakaus on mahdollinen vain jatkuvan kasvun kautta. Vastakohta kontrollille on luonnon ja ilmiöiden hyväksyminen, kasvu taas lisää ihmisen nitistävää otetta luonnosta. "Hallitsemattomuus" ja tie ulos vaativat resonanssia (resonance), joka puolestaan edellyttää avoimuutta antaa jonkin itsemme ulkopuolisen koskettaa meitä. Tämä tulee lähelle sitä, mitä norjalainen syväekologi-filosofi Arne Naess tarkoittaa itsen aktualisoimisella (self-actualization) käsittämään suhteemme muihin ja maailmaan.

Kohti kestävämpää ja inhimillisempää maailmaa kulkeminen vaatii kontrollista luopumista ja nöyrtymistä maailmankaikkeuden edessä. Meidän tulee tunnistaa, että rationaalinen, kontrolloiva suhtautuminen maailmaan tekee sen merkityksettömäksi ja etäiseksi. Annetaan tilaa elämän mysteereille eikä käytetä sellaisia kylmiä käsitteitä, jollaisista kirjoitukseni aloitin.

Poikkeusyksilöiden perustavanlaatuisesta narsistisuudesta

Pentti Saarikoski. Kuva: Wikimedia Commons.

Myytit neroista, poikkeusyksilöistä ja runoilijanretkuista elävät vahvoina. Naisiin ja viinaan kallellaan oleva kuva taiteilijamiehestä on stereotypia, kansakunnan mielikuvissa elävä perikuva, jota toisennetaan yhä. Kuvastoa uusinnetaan kulttuurituotteissa, mediassa ja ihmisten puheissa ahkerasti. Raflaavia tarinoita on kiva kertoa; huomiotta jää arvokas tavallisuus ja sitä kautta syntyvä työ.

Tieto-Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutinen kirjoitteli jokunen aika sitten runoilija Pentti Saarikoskesta Helsingin Sanomiin. Esseessään Pyhän juomarin legenda Sutinen tuumaa, että P. Saarikoski oli hyvä runoilija siitä huolimatta, että joi ja temusi. Alkoholi oli edesauttaja Saarikosken ennenaikaiselle kuolemalle.

Sutisen näkemyksestä on helppo olla samaa mieltä. Ties mitä runoaarteita olisimme saaneet nähdä, jos Saarikosken Pentti olisi ollut raittiusintoilija. Helposti kuitenkin myytin vahvuuden vuoksi ajatellaan, että alkoholi tai muu päihde on syy menestyksekkääseen taiteilijan uraan.

Raittiita ja kunnollisia kirjailijoita ja taiteilijoita ynnä muita kansakunnan tunnettuja on paljon. Painosten mestari Kalle Päätalo, "selkosten Proust", ei ollut viinaanmenevyydestään tunnettu. Ja tokkopa olisi Iijoki- ja Koillismaa-kirjasarjojen tapaiset suurtyöt rapajuopolta ja humalasalolta syntyneetkään. Mutta eipä Päätalon jälkimaine eläkään samanlaisessa myytin taianomaisessa usvassa ihmisten kollektiivisessa muistissa. Kuten ei myöskään Saarikosken ex-vaimo, kirjailija Tuula-Liina Varis, vaikka loistava kirjailija on hänkin.

Kun niin kutsuttuja poikkeus- tai merkkihenkilöitä elämäkertojensa kautta perkaa, tulee useimmin kuin harvoin esille kaikkea muuta kuin tasapainoinen elämä ja yksilö. Tuore esimerkki on Jörn Donnerin lesken julkisuudessa kertomat asiat Helsingin sanomissa. Yleisesti ottaen tavallinen ei riitä, tai sitten säädyllisen elämän nyörejä piti käsissään joku muu taustalla – toisinaan kärsien itsensä ja lastensa kustannuksella.

Niin, poikkeushenkilöt eivät piittaa tavallisuudesta ja ovat toisinaan jopa narsistisen itsekeskeisiä. Työllä, Suurella taiteella tai muilla ansioilla Suomen "kylttyyrin" tahi BKT:n hyväksi oikeutetaan oma toiminta. Myytin ansiosta saadaankin usein aikalaisten ymmärrys.

Myytti kirkastaa kuvan. Ei olekaan epätasapainoista yksilöä, joka laiminlyö itsestään ja lähiympäristöstään huolehtimisen, vaan Suuri Taiteilija, jolla on boheemit ja omaleimaiset elämäntavat. Pahe ja synti selitetään hyveiksi, itsekkyyden uhrit – lapset, puolisot, seksiobjekteina käytetyt ihmiset – jäävät tuntemattomiksi ja parhaassa tapauksessa pieniksi sivumaininnoiksi mahdollistajina, jotka ymmärsivät pysyä Hänen Neroutensa tieltä pois.

Kun seuraavan kerran ihailet kirjailijaa, yritysgurua tai elokuvamogulia, pohdi häntä samalla tasapainoisena ihmisenä; onko hän sellainen. Onko hän tasapainoinen, vai pesettääkö hän sukkansa ja oksennusämpärinsä (kirjaimellisen ja kuvaannollisen sellaisen) muilla? Maksattaako hän öiset taksikyytinsä toisilla? Ja jos hän näin tekee, miksi me häntä ihailemmakaan ja osallistumme tämän liian vanhan ja haitallisen myytin rakentamiseen ja uusintamiseen? Eikö jo kylliksi ääriyksilöllistävä, uusliberalistinen yhteiskunnan eetoksemme muutenkin tuota ja tue itsekkäitä narsisteja, joiden kohtalon tulisi olla ostrakismi? Oikea, kestävin taide kenties kuitenkin kumpuaa parhaiten tavallisuudesta, ja tässä suhteessa on mielenkiintoinen Sutisen huomio:

"Nykyään minuun vetoavat eniten tekstit, joita voisi kutsua Saarikosken kesämökkirunoiksi. Niissä runoilija ei heijasta maailmaa oman hahmonsa myytin kautta pseudo­syvälliseksi arvoitukseksi, vaan uskaltaa katsoa sitä epävarman vilpittömästi."

Vastedes nostakaamme jalustalle uutterat, raittiit ja kunnolliset. Sellaiset, jotka eivät tee itsestään numeroa, vaan rauhakseen päivä kerrallaan tekevät taiteellisen tai muun työnsä, mutta silti huolehtivat perheistään, pitävät siivouspäivät eivätkä ole lähiympäristölleen sietämättömiä.

Hallituksesta ja ensireaktioista

Oikeistohallitus peräänkuulutti jo vaalikampanjoissaan kovaa talouskuria. Nyt he ovat Arkadianmäellä vallankahvassa, hallitusohjelma on kirjoitettu ja ensimmäinen budjettiriihi on käyty. Päätökset ja linjaukset ovat juuri niin kovia kuin tällaiselta yhdeltä Suomen historian oikeistolaisimmista hallituksista odottaa saattaa. Herra varjele köyhiä!

Räikein epäoikeudenmukaisuus on, että eniten tarvitsevilta otetaan eniten. Vastaavasti niille, joilla on jo yllinkyllin, annetaan eniten. Poliittisilla päätöksillä on korostettu siis maassamme globaalikapitalismin aikana kasvanutta tendenssiä, jossa raha menee rahan luo voimakkaammin kuin koskaan. Rikkaat ovat rikkaampia kuin koskaan, eikä rahaa tipu muulle väestölle samassa suhteessa, etenkään globaalisti, koska köyhät seudut saavat lähinnä ympäristöhaitat.

Hyvä esimerkki hyvätuloisten suosimisesta on, että noin 14 000 eur/kk tienaavat saavat veronalennusten seurauksena noin 2000 eur vuodessa lisää nettotuloja. On oikeistolaista vain rikkaita suosivaa tehdä tällaisia linjauksia samaan aikaan, kun toisaalta leikkauksia perustellaan valtiontalouden alijäämällä ja toisaalta leikataan vähävaraisilta. Ei jää epäselväksi, keitä arvostetaan ja keille pyllistetään.

Opiskelijat ovat oikeutetusti olleet huolissaan toimeentulostaan, kun muun muassa asumistukia leikataan. Yliopistoilla on ollut kautta maan mieleilmauksia leikkauksia vastaan tänä syksynä. Huomasin itsessäni yllättävän ensireaktion, kun pohdin opiskelijain tilannetta. Minulle tuli mieleen omat opiskeluaikani (aloitin ensin kerran nuorena fil. yo:na Helsingin yliopistossa vuonna 2006) ja äärimmäisen niukka toimeentulo. Töissä piti käydä ja silti oli tiukkaa. Koska minullakaan ei ollut, ei saisi muillakaan olla, tämä oli vaistonvarainen ensireaktioni.

Sanomalehtien artikkeleiden verkkokeskustelujen perusteella en ole ensireaktioni kanssa yksin. Aika ja katkeruus ovat luoneet omasta köyhyydestä lähes sankarimyytin. Reaktion on järjestön, koska on aidosti hyvä, jos opiskelijain toimeentulo on minun nuoruudestani parantunut. Se ei ole myöskään minulta pois. Koulutusinflaatio, "lumihiutalesukupolvi" ja liikakoulutuksen järjettömyys ovat taas oma lukunsa ja tämän tekstin laajuuden mahdollisuuksien ulkopuolella.

Nuorten mielenterveys on, eritoten "äly"puhelinten ja somen seurauksena, ennätyshuonolla tolalla. Siksikin on tärkeää, ettei heidän toimeentuloaan kiristetä liikaa. Opiskelijoilla on myös lapsia ja myös nuorena perheen perustaminen pitäisi olla mahdollista ja suotavaa. On turha itkeä matalaa syntyvyyttä, jos hedelmällisimmässä iässä ei taloudellisista syistä voi ajatella hankkivansa lapsia. Ihmekös tuo epäterveiden elintapojen lisäksi, että hedelmättömyys on yleisempää kuin koskaan. Vain vanhat pierut uskaltavat hankkia lapsia.

Suomalaiset ovat kuin lampaita. Jos Ranskan hallitus yrittäisi näin törkeästi kyykyttää köyhiä, sairaita ja lapsiperheitä, olisi kansa kadulla ja täysi mellakka päällä. Vastustakaamme mekin tätä kamalaa, sydämetöntä hallitusta. Varokaamme myös emotionaalisia ensireaktioitamme, kuten esimerkissäni edellä. Ne kun voivat vallankin johtaa meitä harhaan.

Pakina: Piinallinen puikula

Kuva: Wikimedia

 Vilpertti Rokanaro oli oivallinen keksijä. Hän oli keksinyt syväjäädytyslaitteen, jonka avulla ihminen voi turvallisesti uinua jäädytettynä vanhentumatta päivääkään. Rakkine oli Vilpertin aitassa ja hän päätti aikansa kuluksi koekäyttää sitä: hän tempaisi 30 vuoden tirsat.

Herättyään hän totesi laitteen toimineen, mutta vessakäynnin tarve oli niin pakottava ja ilmeinen, että hän ei ehtinyt asiaa sen kummemmin tuumiskella. Kylpyhuoneeseen oli kertynyt yllättävän paljon pölyä ja hämähäkinseittiä. Vilperttiä nauratti, että oli välttynyt siivouspäiviltä kaikki nämä vuodet.

Varmuuden välttämiseksi hän päätti lompsia terveyskeskukseen. Ikiroudan jälkeen katsastus olisi paikallaan. Kaikki näytti olevan ulkomaailmassa kuten ennenkin, mitä nyt teippaukset terveysaseman ulko-ovissa olivat haalistuneet. Vesiautomaatti oli yhä epäkunnossa.

Siinä sitten Vilpertti istui vartomaan tohtoria. Pitkällä harmaalla käytävällä istua kökötti muitakin, eri-ikäisiä ja -näköisiä. Huoneista kantautui vaimeaa puhetta käytävälle, muutoin oli hiljaista. Hänestä alkoi tuntua orvolta, joten hän päätti tehdä, mitä kuka hyvänsä tekisi hänen asemessaan, eli keskustella säästä.

Vieruskaveri odotussohvalla katseli noin 15 cm pitkää puikulaa kuin lumoutuneena. Vilpertin piti toistaa kysymyksensä. Miekkonen ei virkkonut mitään, vaan viuhtaisi sormea puikulalla ja näytti sitä. Puikulalla oli pilven kuva ja pisaroita. Ja sitten mies jatkoi ääneti suorakulmion katselua.

Vilpertti katsoi tarkemmin ympärilleen. Kaikki katsoivat pukuloita, osalla oli lisäksi mustat umpilasit puikulan lisäksi. Jopa neljänvanhat kalpeat pienokaiset istuivat vanhempiensa sylissä puikuloimassa.

Ahdinko valtasi mielen. Hän lähti ulos, missä ihmiset olivat yhä lumoutuneina noihin kummallisiin laitteisiin. Vilpertti  oli kauhistunut eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Sen hän vain tiesi, että olisi suorittava kotiin aikakonetta keksimään. Tänne ei ollut ihmisen hyvä jäädä.

Käyttötavaroista, konkretiasta ja poissaolevuudesta

Kuva: Carol Vanhook. Wikimedia.

Joka-aamuiseen tapaani otin polkupyörän takapihalta, laitoin kypärän päähän ja nousin uskollisen ajokkini selkään. Polkupyöräni on yksi tärkeimmistä omistamistani asioista. Tänä aamuna se herätteli minua ajattelemaan suhdettamme käyttötavaroihimme ja käsinkosketeltavaan ympärillämme.

Ajatusketju, siinä polkiessa aloittamani, katkesi hyvinkin pian. Näet ensimmäisissä liikennevaloissa huomasin mopoauton, joka ajaa käryytti aamuliikenteessä. Jos sivuutetaan se tärkeä seikka, kuka kumma ostaa vieläpä kaupungissa lapselleen moisen vastenmielisen menopelin (ehkä lapsi harrastaa liikaa liikuntaa, niin ostos on ollut pakollinen?), huomio kiinnittyy ajajaan. Nuori mies lippahattu (väärinpäin, tietty) päässä kuljetti rakkinetta. Oikeastaan hän ajeli menokkiaan mahdollisimman vähän, sillä huomionsa oli matkapuhelimen ruudussa. Voinemme lohduttautua sillä, että varmastikin puhelimen näytöllä oli meneillään hengentärkeä keskustelu.

Tämä kuva(jainen) liittyy suhteeseemme käsinkosketeltavaan sikäli, että tuo nuori nisäkäs ei juuri esineiden, puiden ja kivien maailmaa huomannut. Hänen toimintansa elää mahdollisimman vähän tässä hetkessä ja analogisessa maailmassa oli kuin tiivistynyt ajankuva, perikuva aikamme ihmisestä.

Miten tällainen ihminen, joka ei edes katso ympärilleen, voisi kiinnostua huomaamaan kulutuksensa jäljet? Tätä pohdin, kun mietin esineitä ja asioita arjessamme. Muistin siinä samassa esimerkiksi miltei 20 vuotta sitten ostamani ruskeat vakosamettihousut. Käytin ne aikoja sitten loppuun, loppuaikoina vain kotihousuina. Mutta muistoissa ne ovat pala nuoruuttani, osa vuosia joiden aikana nykyinen minäni ja elämäni ovat muodostuneet.

Samassa aloin surra, miten harvoin kuulee etenkään nuoremmalta väeltä, että jokin asia olisi käytetty loppuun. Norjalainen syväekologiasta kirjoittanut filosofi Arne Naess kehotti vähentämään uuden viehätystä, neofiliaa; meidän ei tulisi hankkia asioita ja ajatella niiden olevan parempia vain siksi, että ne ovat uusia. Neofilia tuntuu olevan se suhtautumistapa asioihin, jonka aikamme kulutuskulttuurimme on meihin iskostanut.

Muistan kuulleeni erään läheiseni työtoverista, joka arvosteli pyykkinarulla näkemiään kuluneita lakanoita, joista oli tehnyt epämiellyttäviä päätelmiä kyseisen asumuksen asujaimistosta. Kyseessä oli ns. ”parempi” asuinalue, mikä lisäsi ihmetystä virttyneistä lakanoista. Kuvaavaa on, että liinavaatekommentaattorille ei tullut pieneen mieleenkään, että lakanoita käytettiin vielä siitä huolimatta, että ne olivat kuluneita ja olisi varaa ostaa uudet. Vieras oli hänelle ajatus, että joku – herranpieksut sentään! – käyttäisi lakanan loppuun (sic!).

Ja ihmekös tuo, että tekstiiliteollisuus pikamuoteineen, halpisvaatteineen ja turhanpäiväisyyksineen aiheuttaa noin 10% maailmanlaajuisista hiilipäästöistä, kulutetusta maapinta-alasta puuvillan viljelyyn tai vedenkulutuksesta nyt puhumattakaan. Kaikki, jotka vähänkin lukevat lehtiä, tietävät tekstiiliteollisuuden nykyisellään olevan kestämättömällä pohjalla.

Tekstiilit ovat vain yksi osa kulutustamme, joka rakentuu tuulentuville, on kestämätöntä. Teknologia, kaikki laitteiden tinkelitankeli, älypuhelimineen ja robottipölynimureineen, on toinen äärimmäinen runsaasti luonnonvaroja vaativa esimerkki. Pääsääntöisesti vain vanhemmassa väestössä on kohtuuteen ja säästäväisyyteen tyytyviä, joita eivät härpäkemainokset ja neofilia, ajatus uuden olevan aina parempi, puhuttele lainkaan. Heiltä meidän on oppiminen.

Kulutuksen lisäksi teknologian kulutuksella on suorastaan ontologinen merkitys. Tähän viittasin aikaisemmin esimerkissä mopoautoilijasta, joka ei ole ympäristössään läsnä. Kuitenkin alkaa olla koko ajan yleisempää, että ihmiset elävät suuremman osan valveillaoloajastaan digilaitteiden kautta ja niiden sisältöjen äärellä. Tähän olen viitannut aikaisemmissakin blogikirjoituksissani. On suorastaan virkistävä poikkeus, jos joku vaikkapa odotushuoneessa lukee oikeaa lehteä tai vaikkapa katselee ympärilleen, kuuntelee ilmastoinnin huminaa, on läsnä ajassa ja paikassa.

Käyttämämme teknologia ja esineet myös muovaavat meitä ihmisinä. Jos käytämme robottipölynimuria tavallisen pölynimurin tai kenties jopa rikkakihvelin ja mattojen tamppauksen sijasta, jää meiltä jatkuvasti hyötyliikuntaa pois. Jää myös vaivannäön tuoma tyydytys, peri-inhimillinen tarve nähdä kättemme jälki. Ja jos kaikessa valitsee aina fyysisesti helpoimman tien, vaikutukset kertaantuvat.

Vaikutusten kertautuminen fyysillisen aktiivisuuden osalta näkyy jo suomalaislapsissa. Viime vuosien uutiset esimerkiksi 5.- ja 8.-luokkalaisille tehdyistä ruumiinliikunnon Move-testien huolestuttavista tuloksista kielivät suuresta ongelmasta. Me aikuiset opetamme huonot elintapamme lapsillemme. Jos emme itse viitsi muutamaa sataa metriä tai runsasta kilometriä kävellä tai pyöräillä, niin ihmekös tuo, etteivät lapsetkaan niin tee.

Ja edelleen väitän, että myös liikkumattomuudella on monenlaisia ontologisia ja elämysmaailmaamme vaikuttavia seurauksia. Huonossa fyysillisessä kunnossa myös toimintakykymme on heikompi. Se osaltaan vaikuttaa todennäköisesti asioihin, joita tulee tehtyä. Ajattelulla ja kävelyllä on esimerkiksi todettu olevan vahva yhteys: aivot toimivat paremmin, kun keho saa luontaista liikettä. Puhumattakaan nyt vireystilasta, johon liikunto edesauttaa. Jos koululaiselta jäävät koulumatkat pois vanhemman viedessä hänet autolla kouluun, jää myös luonne, karaktääri kehittymättä, kun ei tule kohdattua erilaisia sääolosuhteita ja itse pärjäämistä.

Suhteellamme fyysiseen maailmaan on siis kaikki merkitys millaiseksi elämämme ja yhteiskuntamme muodostuvat. Jaloitelkaamme autolla tai sähköpotkulaudalla ajeleskentelun sijasta. Lukekaamme kirjaa näyttöruudun asemesta. Tietokoneen voi välillä pitää kiinni ja tarttua kynään, katsella kuinka tyydyttävää on, kun paperiarkki täyttyy kirjoituksesta. Vaatteita voi käyttää loppuun. Vain siten valoisammalla tulevaisuudella on todellinen mahdollisuus.

Internet-data ja kulutuksen kasvu

Enemmän on aiheita kuin koskaan niistä ehtii kirjoittaa, vaikka kuinka yrittää. Siinä kirjoittajan elämän pieni dilemma. Kirjoittamatta ei voi olla, pitää saada "itsensä sanoiksi" Pentti Saarikosken runoa mukaillakseni.

Tällä kertaa alettuani kirjoittaa mieleeni tuli taannoinen Suomen kuvalehden artikkeli, jossa pohdittiin Internet-verkossa kulkevan datan määrän ja sitä kautta sähkönkulutuksen kasvua.  Artikkelista kävi ilmi, että tarkkaa totuutta datasta ja Internetin sähkönkulutuksesta ei tiedä kukaan.

Voidaan siis todeta, että meillä on paisunut ja todennäköisesti yhä paisuva Internet-datan määrä. Samaan aikaan esimerkiksi kevättalvella 2023 oltiin huolissaan sähkön riittävyydestä kovilla pakkasilla. Sähköyhtiöt tekevät ennätysvoittoja kenenkään estämättä; pitkälti ryöstökapitalismille yksityistetyllä sähköinfrastruktuurilla sähköyhtiöt kuppaavat kansalaisten lompakoista rahaa. Lisäksi pitäisi ratkaista energiantuotannon ja -kulutuksenkin osalta ilmastokriisi seurannaisvaikutuksineen. Kokonaisuutta kun miettii, on selvää ettei valtavaan ihmisen hybrikseen nojaava ydinvoima ja Olkiluodon surullisenkuuluisa kolmosreaktori tule meitä pelastamaan.

Kansallisella tasolla näemme teknokraattisen, globaalin tuhokapitalismin seuraukset. Säätelemättömyydestä seuraa tällaisia tilanteita. Ratkaisut ovat lyhytnnäköisiä ja noudttavat järjestelmän logiikkaa: lisää kaikkea mahdollista. Halutaan lisää tuotantoa, lisää tuulimyllyjä, lisää ilmalämpöpumppuja – ja BKT sen kuin kasvaa. En ole akuuteimmankaan Euroopan energiakriisin aikana törmännyt minkään valtakunnan mietintöihin, joissa kasvaneen sähköntarpeen ja koko järjestelmän logiikka kyseenalaistettaisiin, että olisi menty juurisyiden äärelle.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon osalta on päivänselvää, että tuotantotavat ovat toissijaisia niin kauan kuin kulutuksen, suorastaan tuhlauksen, mittasuhteet ovat näin suuret. Internet-datan kasvu, joka vaatii servereineen, päätelaitteineen ja tukiasemineen valtavasti luonnonvaroja joka portaalla, on täydellinen esimerkki. Määrän on annettu kasvaa, ja samalla sähkönkulutuksen. Kertaakaan tämän tarvetta ja oikeutusta ei ole kyseenalaistettu; aika kun vaatii milloin mitäkin ja ihminen ei sille mitään mahda...

Datan tarkastelu saa uusia sävyjä, kun tiedämme suuren osan, noin viidenneksen, Internet-datasta olevan pornoa. Suorastoistopalveluiden yleistynyt käyttö on myös osaltaan kasvun taustalla. Etenkin korkearesoluutioinen HD-kuvanlaatu kuluttaa enemmän sähköä eri portailla kuin heikompitasoinen tv-kuva. Kummankin, eritoten pornografian kaltaisen moraalittoman (kyllä, kuulitte oikein!) töryn, osalta voidaan todeta, että välttämättömyydestä ei ole kyse.

Jos mielimme kulutuksen ja tuotannon saada järkeviin, kestäviin mittasuhteisiin, tulee juurisyihin puuttua ja niitä säädellä. Koska aikamme ihmiskuvassa valitettavasti ihminen vaikuttaa ensisijaisesti olevan kuluttaja ja itsekeskeinen hedonisti, on mielekkäämmistä ihmiselämän päämääristä vaikea päästä sopuun. Kuitenkin tämä keskustelu on välttämätön, jos mielimme eteenpäin kohti kestävämpiä yhteiskuntia. Hyvin pettynyt olen ihmiseen, jos haluamme alistua teknologisten vimpainten ja markkinoiden tyrkyttämien ärsykkeiden orjiksi, jotka kuluttavat teratavuittain pornografi(ikk)aa sen sijaan, että olisimme ensisijaisesti kansalaisia, yhteisönsä ja perheensä arvokkaita jäseniä, jotka pystyvät tekemään vähintäänkin pieniä tekoja yhteisen hyvän edistämiseksi. Olemaan hyviä ja hyveellisiä ihmisiä. Suurin este tälle on Ego, jonka ei tule antaa hallita meitä.

Abaya-kiellosta ja lännen sekularisaatiosta

YLE:n Maailmanpolitiikan arkipäivää -radio-ohjelmassa 9. syyskuuta keskusteltiin Ranskan uudesta abaya-asujen kiellosta kouluissa. Samalla pohdittiin myös eri valtioiden huntuihin ja muihin vaatteisiin kohdistuvia kieltoja. Kirjoitin tästä aiheesta ja sananvapaudesta tänne tässä taannoin.

Eri arvioissa tuntui korostuvan musliminaisten toimijuuden ja heidän itsensä kuulemisen huomioimattomuus. Näin on siitä huolimatta, että juuri tätä väestönosaa retoriikassa tahdotaan suojella. Heidän toimijuutensa ja osallisuutensa on ilmeisesti toissijaista agendaan nähden.

Radio-ohjelmassa mainitaan Ranskassa voimaan tullut laki vuodelta 1905, jolla kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. De jure valtio sekularisoitiin, taustalla olivat libeeralin tradition mukaiset valtion neutraaliuden ja uskonnonvapauden periaatteet. Lain perusteella uskonnollisten symbolien käyttö on julkisessa elämässä kielletty. Valtio haluaa esiintyä sekulaarina, korostaen valtion ja kirkon erillisyyttä.

Yhdysvalloissa ovat perustajaisät aikoinaan pohtineen samanmoisia. Uskonnonvapaus ja valtion erillisyys kirkosta toteutettiin heti kansakunnan alkuajoista. Tämä liittyy liberaaliin traditioon ja ajatukseen siitä, entä jos vallanpitäjät ovatkin väärässä oikeasta uskosta, jos jokin uskonto olisi nostettu valtionuskonnoksi. Epäilylle on haluttu jättää sija. Pohjalla oli annos kunnon valistusajan ja -aattehen henkeä.

Läntenä, niin kutsuttuna, jotkut pitävät vanhaa kristikuntaa. Erityisesti wanha katolisen kirkon valtapiiri on perinteisesti "länttä" tässä mielessä. Sitä en osaa vuosisataisten ja erinäisten skismojen (nk. Suuri skisma oli vuonna 1054) jäljiltä sanoa, miten tässä katsomuskannassa länneksi katsottiin itäisemmät ortodoksisest alueet. Ovatko nekin kristillisyyden kautta perinteistä länttä? Balkaneilla kun oltiin aivan viime vuosisatoihin saakka Osmannien muslimivallan puristuksissa, idän ja lännän välissä.

Joka tapauksessa käsitys kristikunnasta on ollut keskeinen lännen itseymmärrykselle. On esitetty, että ihmisoikeusajattelun taustalla on kristillinen ajatus ihmisten keskinäisestä samankaltaisuudesta ja -arvoisuudesta: jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Valistusajasta lähtien on tätä eräänlaista itseymmärryksen pohjaa lisääntyvässä määrin haastettu. Muuttuneet ovat sekä yksilöt ja yhteisöt että myös yhteiskunta.

Lisääntyneen maahanmuuton ja globalisoitumisen, maapalloistumisen myötä on esitetty huolta islamin leviämisestä Eurooppaan. Näin on on käynyt samalla, kun länsi on vahvasti sekularisoitunut, etenkin täällä Pohjoismaissa. Koska olemme tehneet uskonnosta itsellemme lähes merkityksettömän – ei tapakristitty piittaa kirkon ja hengellisyyden kotkotuksista –, huoli toisesta uskonnosta tuntuu äkkiseltään absurdilta. Miksi murehtia sellaisesta, jos uskonnosta viis veisaamme ja pahimmillaan olemme sille jopa sokeita?

Kuva: Mariano Fortuny, auteur du modèle, CC0, via Wikimedia Commons

Kirjojen kato

Kuva: Wikimedia Commons

HS:n Antti Majander kiinnitti huomiota taannoisessa kolumnissaan Loviisan asuntomessuilla kirjahyllyjen poissaoloon messukodeissa. Hän kirjoittaa, ettei ymmärrä luksuskoteja, jotka näyttävät luksuselämän kulisseilta. Kodit eivät enää näyttäneet hänestä siltä, että niissä elettäisiin.

Merkillepantava piirre nykyisessä asuntorakentamisessa ja sisustusmuodissa on siis kirjahyllyjen puute. Niiden sijaan korostuu luksus, ylellisyyden näyttäminen oman (hauraan) Egon jatkumona ja pönkittimenä. Ennen kirjahylly oli kodin ylpeys, tietosanakirjat ja muhkeankaunis Kansojen historia -kirjasarja koreilivat kertomassa lukuharrastuksen ja sivistyksen tärkeydestä. Jossain vaiheessa, kuten Majander kertoo lapsuudenkodistaan Laajasalossa, alettiin suunnitella seiniä ja olohuoneita, joille kirjahyllyä ei saisi edes laitettua.

Palaan taas toimittaja Tuija Siltamäen mainioon kolumniin, jota olen siteerannut aiemminkin. Siltamäen mukaan nykyihmiseltä ei voi edes juuri mitään vaatia, kun se ei pysty olemaan ajoissa, lukemaan kirjaa tai ajattelemaan. Mitä kirjoihin tulee, Siltamäki nostaa esille aikuisten huonon esimerkin lapsille:

"Ei tarvitse olla kummoinenkaan ihmistuntija käsittääkseen, että usein se, minkä aikuinen väittää johtuvan vaikeudesta, johtuu oikeasti aikuisen laiskuudesta. Jos 'ei tule luettua', mutta tulee oltua puhelimella, ei tosiasiallisesti halua lukea, vaan olla puhelimella."

Kirjojen myyntiluvut osoittavat myös, että kirjallisuutta ei etenkään painetussa muodossa arvosteta. Pääsääntöisesti suosituimmatkaan kaunokirjalliset teokset eivät enää yllä yli 100 000 myydyn niteen lukuihin. Edes Finlandia-voittajat, annaleenahärköset, ilkkaremekset yms. eivät myy kuten ennen.

Viime viikkoina on taas kirjoiteltu lehdessä jos toisessakin huolestuneita artikkeleita etenkin poikien lukutaidon heikkenemisestä. Ilmiö on globaali eikä siten kosketa vain Suomea. Tiedämme, että lukutaidon heikkous ennustaa heikompaa opintomenestystä tulevaisuudessa, puhumattakaan siitä, miten huonolla lukutaidolla nykyaikaisessa informaatioyhteiskunnassa edes voisi pärjätä. (Toki tekoälyhän voi viedä lähes kaikki työt, joten ehkä ihmisten tyhmentyminen ei ainakaan työelämää uhkaa...)

Sen sijaan, että lapset ja nuoret lukisivat, he selaavat niskat linkussa puhelimilta järkyttävää törkyä kaiket päivät, ja heidän vanhempansa eivät ole yhteeän sen parempia. He kun itsekin ovat yhtä koukussa näihin laitteisiin, selailevat hölmöyksiä iltahämärissä silmät kiiluen Näytön loisteessa. Sitten ulostaan heikosta keskittymiskyvystä ja kysytään, miksei kukaan tee mitään.

Lukemattomuuden yhteiskunnalliset seuraukset ovat järisyttävät, siksi aihetta ei voi jättää käsittelemättä. Pahimmillaan se on uhka demokratialle, kun kansalaisten kyky hankkia ja omaksua erilaista tietoa ja käsitellä sitä kriittisesti heikkenee. Vähän tai heikosti lukeva on suuremmassa riskissä pudota sosiaalisen median alustojen niin sanottuihin kaninkoloihin, joissa samanmielisten kuplassa ääriajattelu ja mustavalkoistukset korostuvat.

Äänikirjoista on ajateltu pelastajaa kirjallisuudelle. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia kuin painettu kirja eikä kaikenlaista kirjallisuutta voi luontevasti sovittaa äänikirjoiksi. Esimerkiksi monet tietokirjat ja kokeellisemmat kaunokirjalliset teokset eivät toimi äänikirjoina parhaalla mahdollisella tavalla tai lainkaan.

Mikä on yhteistä kirjallisuudelle, joka ei toimi äänikirjoina, on vaivannäkö. Vaikeammat teokset usein vaativat vaivannäköä ja siten myös haastavat meitä. Kaikkea kirjallisuutta ei myöskään ole äänikirjoina saatavilla, joten pelkkiin äänikirjoihin tyytyminen kaventaa maailmankuvaamme. Humanistisilla opinnoilla varhaisten humanistien aikakaudella pyrittiin kasvattamaan persoonaa ja karaktääriä. Älkäämme hukatko mahdollisuutta sydämen sivistykselle!

Kirjallisuus kapenee monella tapaa, jos sitä ei lueta ja osteta kuin äänikirjoina. Äänikirjoista ei tuloja kerry kirjailijalle samalla tavalla kuin painetuista teoksista. Keskivertokirjailijan kohdalla painosmäärät ovat jo entuudestaan olleet hyvin vaatimattomia. Kirja myös kiertää nykyään kaupoissa verrattain lyhyen aikaa ennen päätymistään makulatuuriin, joten tästäkin syystä kirjailijain ansiomahdollisuudet jäävät niukoiksi.

Kirjailijaliitto paljastaa, että keskivertokynäilijän vuosiansiot ovat pienehköt. Liiton tulotutkimus vuodelta 2018 kertoo esimerkiksi, että kaunokirjallisesta työstä ja muusta kirjailijan työstä saadut tulot olivat mediaaniltaan vuonna 2017 yhteensä 4800 euroa. Lisäksi tulevat apurahat yms., mutta niitä ei toki kaikille riitä ja niiden saamisen varaan ei voi kukaan toimeentuloaan laskea. Tulotaso jää siis keskimäärin hyvin niukaksi eivätkä monet voi tehdä kirjallisuutta kuin sivutoimisesti.

Esseisti, kirjailija ja kääntäjä Antti Nylén kertoo oman tarinansa kirjailijan ahdingosta teoksessaan Häviö. Vaikka Nylén kirjoittaakin tositarinan omalla herkullisella tyylillään, ei se – etenkään meille ko. esseistin faneille – ole miellyttävää luettavaa. Taloudellinen ahdinko hänelle ja hänen perheelleen on ollut ajoittain täyttä totta. Toisinaan hän kertoo joutuneensa turvautumaan viimesijaiseen etuuteen toimeentulotukeen.

On helppo ymmärtää Nylénin katkeruutta. Etenkin kun hän on ansioitunut, palkittu ja menestynyt kirjailija. Hänen esseeteoksensa Vihan ja katkeruuden esseet voitti vuonna 2007 nuorille kirjailijoille myönnettävän Kalevin Jäntin palkinnon. Maineesta ja menestyksestä huolimatta toimeentulo ei ole ollut turvattu.

Jos edes Nylénin kaltainen ansioitunut kirjailija ei aina elä työllään, tuntuu kirjallisuuden kannalta karulta tulevaisuudenkuvalta, kun miettii hupenevia myyntilukuja. Ymmärrettävästi monet joutuvat laittamaan hanskat tiskiin. En tarkoita tässä, että jokaisella taiteilijalla tai sellaiseksi itsensä kokevalla tulisi olla mahdollisuus elää taiteella. Se ei millään muotoa ole mahdollista tai toivottavaakaan. Toivoisin silti, että etenkin kirkkaimille helmille olisi nykyistä parempia ansiomahdollisuuksia, jotta kulttuurielämämme ja kirjallisuutemme säilyisi rikkaana.

Mitä tulee lukutaidon arvostukseen, ehdotan että hylätään minimalismin ja "äly"laitteiden nimissä kirjojen piilottaminen ja ostetaan tai nikaroidaan jokaiseen kotiin paikka kirjoille. Nimittäin kirjojen fyysinen läsnäolo kodeissa vaikuttaa myönteisesti lasten lukuinnon kehitykseen. Otetaan siis kirjoja näkyville – ja ostetaan lisää, jotta kirjailijoille ja kustannustoimittajillekin riittäisi leipää ja särvintä. Sivistyksen ja lukutaidon arvostuksen tulee näkyä myös teoissa.

Lopuksi otan esille vielä kirjailija Nassim Talebin ajatuksen antikirjastosta. Taleb on sitä mieltä, että tärkeimpiä kirjoja ovat hyllyssä ne, joita emme ole vielä lukeneet. Hänestä meillä pitäisi olla mahdollisimman paljon kirjoja asioista, joita emme tunne. Näiden lukemattomien kirjojen edessä sitten tunnemme nöyryyttä kaiken sen edessä, mitä emme vielä tiedä. Lukematon kirja on aina mahdollisuus lukemattomiin maailmoihin.

Saksa, kannabis ja eliitin arvot

Kuulin mielipahakseni uutisen, jolla on suuri merkitys koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Saksan hallitus on hyväksynyt lakiesityksen, jolla kannabiksen käyttö laillistettaisiin. Laille povataan läpimenon mahdollisuuksia parlamentissa, ja etenkin arvoliberaaleissa piireissä hurrataan. Minulle tuli mieleen, että saksalainen eliitti ajaa läpi uudistusta, jonka kielteisiltä vaikutuksilta he itse ovat enimmäkseen turvassa.

Hyvinvointi- ja terveyserot Suomessa ja muissakin länsimaissa ovat suuria eri sosioekonomisten ryhmien välillä. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että korkeammin koulutetut ja varakkaat elävät pidempään ja terveempinä. Elintavat eroavat suuresti jo lapsuudessa. Tämä näkyy niin liikunnassa, ravinnossa kuin päihteidenkin käytössä. Lukutaito ja koulumenestys nekin periytyvät vahvasti vanhempien mukaan.

Kannabis on vakava, kognitiivista suorituskykyä heikentävä päihde. Viimeisimpänä suurena maana Kanada laillisti sen käytön ja myynniltä odotettiin suuria tuloja uuden toimialan alkaessa syrjäyttää katukauppaa. Taloudellisten etujen, eurojen ja dollarien vuoksi monilla liberaaleilla tahoilla on tahtotila ajaa ja lobata uuden päihteen saattamista markkinoille.

Jo ennakkoon monet suomalaisetkin moraalittomat sijoittajat innostuivat sijoittamaan uuteen Kanadan kannabisliiketoimintaan, jolle povattiin valoisaa ja ennen kaikkea tuottoisaa tulevaisuutta. Toisin kuitenkin kävi eikä uudenlaisesta päihdekaupasta tullutkaan sellaista rahasampoa sijoittajille ja Kanadan kansantaloudelle kuin monet olivat kuvitelleet. Mikä meni vikaan?

Ensinnäkin aikaisemmasta laittomuudesta huolimatta kannabikselle oli jo muodostunut vakiintunut käyttökulttuuri. Kannabista poltettiin ja käyttäjät tiesivät huumediilerit. Vaikka kaupalle syntyi Alkon tyyppinen laillinen kauppa, käyttäjät ostivat huumeensa edelleen katukaupasta edullisemmin. Voimme kohtuullisesti väittää, että Saksassakin on, etenkin liberaaleimmissa suurkaupungeissa kuten Berliinissä, jo muodostunut käyttökulttuuri Kanadan tapaan. Taloudellisten voittojen himoaminen voi olla lyhytnäköistä. Jäljelle jäävät haitat kansantaloudelle ja -terveydelle.

Laillista tai ei, kannabista on käytetty ja varmasti käytetään vastakin. Laittomuus, laittoman päihteen status, antaa kuitenkin viranomaisille tiettyjä keinoja ja selkärankaa puuttua käyttökulttuuriin. Lailla on myös moraalista opetusvaikutusta, jonka merkitystä ei pidä väheksymän. Useimmille kansalaisille on suurtakin merkitystä sillä, mitä lainsäädäntö asiasta sanoo.

Jos kannabis laillistetaan, suurin osa haitoista tulee kohdistumaan väestönosaan, jolla muutoinkin menee muuta väestöä huonommin. Koulutettu ja varakkaampi väki pystyy paremmin suojautumaan liberaalin päihdepolitiikan haitoilta, kuten muunkin arvoliberaaliuden haitoilta. Silti, mikäli kannabis yleistyy, myös varakkaammat tulevat kohtaamaan kovempia haittoja. Kannabiksen kohdalla harvinaisempia, mutta sitäkin vakavampia haittoja vähätellään. Psykoosisairaus voi esimerkiksi pienelle osalle väestöä puhjeta jo vähäiselläkin käytöllä, etenkin jos käyttäjällä on siihen geneettistä alttiutta.

Olen työurallani sosiaalihuollossa nähnyt paljon nuoria ja vanhoja kannabiksenkäyttäjiä. Olen nähnyt, että on inhimillisesti kamalaa, jos nuori ihminen sairastuu kannabispsykoosiin, vaikka riskiä yleisesti vähätellään. Pahimmissa tapauksissa tarvitaan raskasta psykoosinestolääkitystä ja arjen tukitoimia, jotta sairauden kanssa pärjää. Hinta on sekä euroissa että inhimillisesti korkea.

Tapana on kuitenkin psykoosiriski pyyhkäistä pois yksilötapauksina ja Turmiolan Tommi -tyyppisenä pelotteluna. ”Ei minulle voi noin käydä”, ajatellaan, vaikka varma ei koskaan voi olla. Ja se, mitä eliitti tekee, sen köyhä tekee myös perästä. Ja resurssit (tiedolliset, taloudelliset) haittojen ehkäisyyn ja hoitoon ovat toisenlaiset. Mahdollisuus suojautua koskee myös psykoosia vähäisempiä haittoja.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen ikäväkseni huomannut polttelun yleistyneen julkisilla paikoilla Suomessakin. Lisäksi käyttövälineitä myydään, itse kaman lisäksi, röyhkeästi ja näkyvästi. Katukuvassa on yleistä nähdä huumekauppaa ja -käyttöä. Omassa kotikaupungissani on aivan tavallista haistaa tämän aineen imelä lemu keskellä arkipäivääkin.

Käyttökulttuuri on yleistynyt ja käynyt röyhkeämmäksi. Poliisi ei käytännössä käyttöön juurikaan puutu eikä voikaan puuttua resurssisyistä. On vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin kaupungin, jossa päihteitä saa käyttää missä ja milloin vain. En tiedä, mihin naiiviin idealismiin perustuu ajatus, jos joku ajattelee tästä voivan seurata jotain hyvää.

Konservatiivisena kirjoittelijana ja kulttuurikommentaattorina tunnettu Theodore Dalrymple on tuonut esille esimerkiksi kohua herättäneessä teoksessaan Life at the Bottom (”Elämää pohjalla”, kirj. suom.), kuinka yläluokan arvot esimerkiksi seksuaalimoraalissa ovat koituneet erityisesti yhteiskunnan vähäosaisimpien turmioksi. Kun sitoutuminen ja pysyvyys eivät ole enää keskeisiä arvoja, erityisesti alempien sosioekonomisten ryhmien joukossa on entistä enemmän isättömiä ja yksinhuoltajavanhempien kasvattamia lapsia. Keskiluokka avioituu edelleen todennäköisemmin, vaikka seksuaalinen vapaamielisyys onkin yleistä ja lähes hyveen asemassa kaikissa sosiaaliluokissa.

Vaikka voimmekin Dalrymplen yhteiskunta-analyysiin suhtautua varovaisen kriittisesti, nostavat hänen ajatuksensa esille tärkeän arvokeskustelun ja nykyisten arvojen seuraukset yhteiskunnassa. Vielä minun opiskeluaikoinani tuotiin esille, että yksinhuoltajuus on aina riski. Ja asia on itsestään selvä, kun miettii asiaa, eikä tarkoitus ole yksinhuoltajia syyllistää (nykymaailmassa, kun väittämä tuntuu olevan väärä, jos jollekulle tulee paha mieli). Jos kasvattaa lasta yksin, resursseja, aikaa, rahaa ja jaksamista, on vähemmän. Lapsi hyötyy yleensä kahdesta vanhemmasta, se ennakoi parempaa koulumenestystä ja siten parempia mahdollisuuksia elämässä.

Kannabiksen dominopelin uhka leijailee Euroopan yllä. On todennäköistä, että Saksan lähtiessä liberaalin kannabispolitiikan poluille, pienemmät maat seuraavat perässä. On syytä seurata siis Saksan tilannetta, etenkin jos laki nuijitaan läpi. En ole perehtynyt Saksan parlamentin poliittisiin voimasuhteisiin, mutta ainakin arvoliberaaliudessa on suuri ero asenneilmastossa suurkaupunkien ja pienempien maaseutupitäjien välillä. Tämä laki voi lisätä juopaa näiden alueiden välillä entisestään, enkä ihmettelisi, jos kriittisimmät alkaisivat retoriikassaan kuvata tilannetta maailmansotien välisen vapaamielisen ns. Weimarin tasavallan veroiseksi.

Päihdemyönteisempi politiikka voi myös lisätä polarisaatiota muutenkin hajaantuneissa poliittisissa kuppikunnissa. On ad nauseam kirjoitettu lehtien palstoilla siitä, kuinka perinteinen vasemmisto–oikeisto-jako ei enää nykyään kuvaa poliittisia jakolinjoja. Tästä oiva esimerkki on äärioikeistolaisena pidetty Saksan AfD (Alternative für Deutschland, Vaihtoehto Saksalle), jota äänestetään hyvinkin eri tavoin poliittisesti taloudesta ajattelevien keskuudessa. Populistiselle politiikalle löytyy kannatusta kautta mantereen, jos perinteisiin valtapuolueisiin ja niiden harjoittamaan politiikkaan kyllästytään laajalti. Poliittisen eliitin tulisikin laskeutua norsunluutorneistaan ja olla tuntosarvet herkkinä tässä erityisen vaikeassa maailmanajassa.

Olen nuoresta pitäen mieltänyt itseni enempi tai vähempi vasemmistolaiseksi. Monien muiden tavoin olen huomannut sen vasemmiston, jota puolueet Suomessa edustavat, kannattavan asioita, joilla ei äkkiseltään ajattelisi olevan mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa. Tuntuukin, että luokkatarkastelun ja heikommassa asemassa olevien asioiden ajamisen sijasta vasemmisto keskittyy identiteettipolitiikkaan ja eliitin arvojen ajamiseen. En ole kokemukseni kanssa yksin.

Suomessa sentään Vasemmistoliitto esimerkiksi ei, nuorisojärjestönsä radikaaleista mielipiteistä huolimatta, päihde- ja riippuvuuspoliittisen ohjelmansa perusteella laillistamista aja. Käytön rangaistavuudesta luopumista ohjelma ehdottaa. Tämä voi olla järkevää, koska se siirtää ongelmanratkaisun painopistettä hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Poliisi voisi keskittää voimavarojaan suuriin huumekauppiaisiin pikkutekijöiden sijasta.

Vihreät taas, jossa on perinteisesti ollut vasemmistohenkinen blokkinsa, on päättänyt ajaa kannabiksen laillistamista vastuuttomalla tavalla Suomessa. Puolue aikoo aloittaa poliittisen ohjelmansa 2023–2027 mukaan kannabiksen laillistamisen. Juuri Saksa mainitaan esimerkkinä, jonka kokemuksia Vihreät aikoo hyödyntää.

Vasemmisto on keskiluokkaistanut ja johtopalleilla kukkoilevat etuoikeutetut (entiset nuoret), jotka unohtavat köyhät, naiset ja luokkaerot. Sen sijaan he muun eliitin tapaa eri puolilla Eurooppaa ajavat uutta päihdettä markkinoille. Kun eliitti ajaa yhteiskuntaan laajaa arvojen muutosta, kuten on seksuaali- ja perhepolitiikan osalta länsimaissa käynyt, haitat lankeavat yhteiskunnan vähäosaisimpien maksettavaksi. Näin tulee käymään myös Suomessa, mikäli esim. Vihreät ja Vasemmistonuoret saavat tahtonsa lopulta läpi. Laillistamisen sijaan meidän tulee arvioida käytön ja hallussapidon dekriminalisoinnin mahdollisuutta suomalaisessa toimintaympäristössä. Näin painopiste muuttuu tehottomasta käyttäjän rankaisemisesta hoitoon ja haittojen ennaltaehkäisyyn.

Kantri ja USA:n jakolinjat

 Mies, punainen parta ja akustinen kitara. Taustalla näkyy metsää. Hän laulaa Washingtonin rikkaista miehistä, eliitistä, joka potkii tavallista ihmistä päähän. Ääni on koskettava ja vakaumuksellinen, laulajaa on helppo ymmärtää. Tämän nousevan kantrihitin ympärillä käydyssä keskustelussa tiivistyy se, mikä Yhdysvaltoja jakaa ja hajottaa.

Laulaja Oliver Anthonyn itse, ilman levytyssopimusta julkaisema kappale Rich Men North of Richmond on noussut viime viikkoina yllättäen musiikin suoratoistopalveluissa kuunnelluimpien kappaleiden listoille. Sympaattisen lauluntekijän ympärillä on sittemmin kohistu ja arveltu levytyssopimuksen olevan vain ajan kysymys – ja hajaannuttu leireihin niin, että laulun ylipolitisoituminen on vaivannut laulajaa itseensäkin.

Liberaalimedia ja vasemmisto ovat lytänneet hyvin pitkälti laulajan. Erityisesti sanoituksista kohta, josta on luettavissa oman vastuun perään kuuluttamista ("But God if you're five foot three/And you're three hundred pounds/Taxes ought not to pay/For your bags of fudge rounds") ja sosiaaliturvan väärinkäytön hienovaraista kritiikkiä, on saanut kirjoittelijat takajaloilleen.

Konservatiivit ja oikeisto taas yrittävät sekä omia Anthonyn että pilkata vasemmistoa ja liberaalia valtaeliittiä. Anthony on työväenluokkainen, maaseudulla asuva mies, joka laulaa köyhyydestä ja alkoholismista, joita on itsekin kokenut. Siksi onkin niin merkillistä, että vasemmisto on kiiruhtanut hänet lyttäämään. Mistä tämä kertoo?

Erityisesti Yhdysvaltojen kohdalla on puhuttu voimakkaasta yhteiskunnan polarisoitumisesta, jakautumisesta vastakkaisiin leireihin ja ääripäihin. Kaksipuoluejärjestelmä USA:ssa, kuten myös Britanniassa, korostaa vastakkainasettelua. Keskilinjalla, tutkailemalla poliittisessa toiminnassa harmaan sävyjä ja yhdistäviä tekijöitä, on vaikeaa erottautua ja tulla valituksi. Samanmielisten kuplaa ruokkiva ja korostava sosiaalinen media kärjistää vastakkainasettelua ja poteroitumista entisestään. Sekä demokraattien että republikaanien leireissä on maltillisia sillanrakentajia, mutta he eivät julkisessa myllerryksessä juurikaan näy ja pääse ääneen.

Kantrimusiikkiin suhtautuminen on oivallinen tiivistetty ajankuva. Suhtautumisessa tähän musiikkilajiin tuntuvat vaikuttavan samantyyppiset jakolinjat Suomessakin. Kun minä, korkeasti koulutettu suomalainen mies, kerron pitäväni kantrista, on vastaanotto usein varauksellinen. Mielikuvat punaniskoista ja oluenjuonnista heräävät. Oluenjuonnistakin toki lauletaan, mutta lauluissa on monesti vilpittömyyttä ja hyvien asioiden arvostusta, joka puhuttelee minua, vaikken esimerkiksi suuri autoilun tai oluen ystävä olekaan.

En myöskään ole maaseudun ihminen. Tuntuu kuitenkin, että räiskyvissä Internet-keskusteluissa Oliver Anthonysta korostuu maaseutuväestön toiseus. Anthony ei ole korkeastikoulutettu kaupunkilainen, liberaalin eliitin äänestäjäkuntaan välttämättä kuuluva. Tai niin ainakin ennakkoluulojen perusteella oletetaan automaattisesti. Ongelma on, että kun häntä ja hänenlaisiaan moititaan ja vieroksutaan, korostetaan jakolinjoja maaseutu- ja kaupunkiväestön välillä. Sama näkyy suomalaisessakin julkisessa keskustelussa, mikä puolestaan joltain osin liittynee perussuomalaisten nousuun. Leirit eivät puhuttele ja kuuntele toisiaan.

Niin ikään parrakas, tenoriäänellä laulava kantriartisti Luke Combs on joutunut julkisuudessa kulttuurisodan etulinjaan. Parrasta ja lippahatuistaan tunnettu Combs julkaisi hiljattain oman versionsa kappaleesta Fast Car, joka on alun perin afroamerikkalaisen Tracy Chapmanin vuosikymmeniä sitten tekemä. Kappaleesta tuli hitti, mitä seurasi kohu. Liberaalimedia moitti Combsia siitä, että tämä oli tehnyt menestyksekkääksi kappaleen, joka oli alun perin mustan artistin. Kriitikot toivat esille, että alkuperäinen artisti Chapman ei olisi voinut nousta kantrilistojen kärkeen. Vastapuoli esitti, että Combs taas ei voisi menestyä mustien suosimissa musiikkityyleissä.

Mitä olivat artistit Combs ja Chapman itse mieltä? Combs kertoi, että muisti kappaleen lapsuudestaan. Hän oli lapsena kuunnellut sitä isänsä kanssa kasetilta ja aina pitänyt kappaleesta. Niinpä hän, laulaja ja lauluntekijä kun on, tahtoi tehdä biisistä oman versionsa. Alkuperäinen artisti taas iloitsi Combsin menestyksestä.

Näistä esimerkeistä huomaa, että yhdysvaltalaisessa kulttuurissa on syviä jakolinjoja, joiden taustalla on monia ilmiöitä ja pitkää historiaa, kokemuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tulevaisuuden kannalta huolestuttavinta on, etteivät osapuolet löydä tai edes yritä löytää toisiaan. Siksi kappaleitakin tulkitaan ensisijaisesti omaa narratiivia maailmasta tukevalla tavalla. Näin on siitä huolimatta, että esimerkiksi vasemmisto voisi Oliver Anthonyn kohdalla keskustella, mitä tehdä maaseudulla olevan köyhyyden helpottamiseksi.

Osa polarisaatiosta selittyy sillä, että toiseuttaminen ja omaan samanmielisten kuplaan ajautuminen on helpompaa kuin koskaan. Sosiaalisen median sovellukset helposti korostavat oman kuplan ja äärimielipiteiden piirissä olemista. Ilmiötä kuvataan kaninkoloon (eng. ’rabbit hole’) putoamiseksi. Kun eri puolet politiikassa ja kulttuurisodassa eivät kohtaa toisiaan, on demokratia vaarassa. Toimiva yhteisö tarvitsee vuoropuhelua, argumentaatiota ja toisten kuuntelemista. Ilman vuoropuhelua ei voida tehdä kompromisseja, jotka ovat useimmiten välttämättömiä eteenpäin pääsemiseksi.

Kuitenkin esimerkiksi Yhdysvalloissa äärimmäiset keskustelijat vaikuttavan olevan omissa kaninkoloissaan syvemmällä kuin koskaan. Nimensä X:ksi muuttaneesta Twitteristä on esitetty pohdintoja, onko Twitterin aikanaan muodostama eräänlainen globaali keskusteluareena hajonnut. Yhtiön ympärillä on ainakin riittänyt kohuja miljardööri Elon Muskin ostettua sen itselleen.

Yritykset suitsia keskustelua Twitterissä ovat joka tapauksessa johtanut siihen, että yhteisen sävelen löytämisen sijasta onkin äärimmäisin aines ajautunut omille keskustelualustoilleen. X:n (Twitter) kaltaisia palveluita on useita tätä nykyä. Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin perustama Truth Social on yksi näistä. Pikainenkin vilkaisu alustalle osoittaa sen olevan Trumpin kannatuksesta tutun MAGA-väen (’Make America Great Again’, suom. ’Tehdään Amerikasta suuri jälleen’) areena. Alustalla pyörii Trumpin kannattajista äärimmäisin aines. Siellä uskotaan yhä, että Trump olisi voittanut vuoden 2020 presidentinvaalit. Ja ei puhettakaan, että ilmastonmuutos olisi muuta kuin salajuoni.

Internetin tarjoamat mahdollisuudet samanmielisten kupliin korostavat ääri-ilmiöitä. Silloin jää vuoropuhelu toisten ja eri tavalla ajattelevien kanssa. Usein unohtuu myös, että vaikka emme voi olla toisten kanssa kaikesta samaa mieltä, voi toisessa silti olla jotain hyvää. Kuten kantrimusiikissa, vaikka sitä laulaisi valkoinen mies Yhdysvaltain maaseudulta. Lopetetaan Anthonyn kappaleen sanoihin:

"Well, I've been selling my soul
Working all day
Overtime hours
For bullshit pay

So I can sit out here
And waste my life away
Drag back home
And drown my troubles away

It's a damn shame
What the world's gotten to
For people like me
And people like you
Wish I could just wake up
And it not be true
But it is
Oh, it is"

(Pikainen suomennokseni: )
“No, olen myynyt sieluani
Työskennellyt koko päivän
Ylityötunteja
Paskapalkasta

Jotta voin istuskella täällä
Hukkaamassa elämääni
Raahautua takaisin kotiin
Ja hukuttaa murheeni pois

On pirun sääli
Mihin maailma on mennyt
Kaltaisilleni ihmisille
Ja kaltaisillesi ihmisille
Toivon että voisin vain herätä
Ja että se ei olisi totta
Mutta se on [totta]
Oi, se on.”

Miksei tavallinen riitä

Kuva: Seattle Municipal Archives from Seattle, CC BY 2.0

Filosofi Alain de Botton kertoo London Real -ohjelman haastattelussa, kuinka ihmiset kärsivät tavoitellessaan luksuselämää ja työuria huipulla. Ihmiset pitävät itseään epäonnistuneina, jos he eivät yllä sosiaalisen median ja viihdetähtien tai elonmuskien ja stevejobsien tasolle. Suuri kysymys kuuluukin, miksi tavallinen ei enää riitä.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Ensimmäisenä tulevat mieleen sosiaalisen median vaikutus ja nuorten arki, jota leimaa eläminen digitaalisten sisältöjen kautta. Erityisesti tytöt ja nuoret naiset kokevat sosiaalisen median runsaan käytön myötä ulkonäköpaineita, mikä näkyy Suomessakin heikentyneenä mielenterveytenä. Pojat taas menettävät keskittymiskykynsä ja syrjäytyvät pelaamaan, mutta eivät hekään ole immuuneja julkisuudesta sisäistettävälle menestysmyytille.

Sosiaalisessa mediassa niin julkkikset kuin taviksetkin, minkä kynnelle kykenevät, esittelevät siloiteltua, usein suodattimin (kuva-alustojen mahdollistamat "filtterit") muokattua kuvaa itsestään ja arjestaan. Seuraajien tykkäyksiä haetaan luomalla fiktiivinen kertomus, jossa arjen harmaus, rypyt ja haasteet – elämä kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin se on – on kaunisteltu ja poistettu. Kaikki on upeaa ja mahtavaa. Erityisen riskialtista tällaiselle kuvastolle altistuminen on muutoinkin syrjäytymisvaarassa oleville nuorille.

Omassa lähipiirissäni olen saanut seurata erään sosiaalisessa mediassa aktiivisesti toimivan elämää. Oikea arki hänellä on toisenlaista kuin Instagramin kuvissa ja päivityksissä esiintyy. Kuvia varten yksi kohta muutoin sotkuisesta asunnosta siivotaan, päivitykseen lisätään kivoja tsemppiviestejä ja vähintäänkin maailman upeimpia #aihetunnisteita – on se elämä vaan niin ihanaa!

Tokikaan ei ole mitään uutta, että itsestä pyritään antamaan todellisuutta parempi kuva. Uutta on mittasuhteet ja vaikutus ihmisiin. Nuoret tavoittelevat sometähtien pintaliitoelämää ja vertaavat itseään rikkaisiin ja julkimoihin sen sijaan, että eläisivät omaa elämäänsä ja näkisivät opinnoissaan vaivaa realistisen, valoisan tulevaisuuden eteen. Ei yllätä, että monen unelma-ammatti olisi YouTuben tai TikTokin sisällöntuottaja tai e-"urheilija" (en oikeastaan pidä tämän sanahirviön kummastakaan osasta, en e:stä enkä olettamasta, että tämä olisi urheilua millään muotoa).

Ongelmassa, miksei tavallinen riitä, yhdistyy useampi samanaikainen vyyhti. Toisaalta digitaalisten sisältöjen runsas kulutus vaikutuksineen, kuten ahdistuneisuus ja keskittymiskyvyn heikkeneminen. Toisaalta kulttuuriympäristömme radikaali muutos, jota on luonnehdittu eri tavoin ja käsittein. Esimerkiksi Anthony Giddens on kirjoittanut 'jälkitraditionaalisesta' yhteiskunnasta, jossa perinteisten arvojen merkitys on vähentynyt. Samaan aikaan erityisesti 1950-luvulta alkaen vauraissa maissa elintaso on noussut kiihtyvällä tahdilla ja kaupungistuminen kiihtynyt. Puhutaankin Suuresta kiihdytyksestä (eng. 'the Great Acceleration'), jolla kuvataan tuolloin alkanutta historiallisen nopeaa kulutuksen ja väestömäärän kasvua. Elämme ennennäkemättömässä materiaalisessa runsaudessa.

Nyt poimimme edellä mainittujen kehityskulkujen hedelmiä. Tavallinen ja kohtuullinen eivät tietenkään riitä, kun on kasvanut helppoutta ja hedonismia korostavassa yltiömaterialistisessa kulutusyhteiskunnassa. Samaan aikaan ovat muuttuneet sekä elinkeinorakenteemme että arvomaailmamme. Sosiologi Zygmunt Bauman on käyttänyt 'notkean modernin' ('liquid modernity') käsitettä kuvamaan Giddensin tavoin arvojen ja yhteiskunnan muutosta. Perinteiset arvot ja elinkeinot eivät enää ole samalla tavalla kiinnekohtina tai virstanpylväinä elämässä, joka on ajoin hankalaa ja tuskienkin täyttämää. Kovin vaikeaa on ihmisellä, jos tienviitat ovat hukassa. Perinteiset arvot ja traditio eivät siis enää rajoita yksilöä niin hyvässä kuin pahassakaan.

Perhe perinteisenä instituutiona on hyvä esimerkki arvojen muutoksesta. Enää ei ole itsestäänselvää, että perhettä halutaan. Olemme ääriyksilöllisiä ja elämme pääsääntöisesti kaupungeissa. Uusliberaali yhteiskunnallinen eetos korostaa yksilöllisyyttä ja riippumattomuutta ihanteina. Maailma on vapaa, avoin ja täynnä mahdollisuuksia. On vain itsestä kiinni, miksi voi tulla ja mitä saavuttaa.

Todellisuus, kosmos ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Filosofi de Botton tuo haastattelussa esille, kuinka nykymaailmassa ihmisen arvoa puntaroidaan palkkatyön kautta. Perinteisemmissä yhteiskunnissa juuret, suhde kotiseutuun ja yhteisöön olivat ihmistä kannattelevia kulmakiviä. Sen sijaan, että kysytään uudelta ihmiseltä, mitä teet työksesi, ennen kysyttiin mistä tulet. Renessanssinero Leonardo da Vinci kertoo tämän jo nimessään: hän on Vincistä (it. 'da Vinci').

Virkistävää olisikin osallistua juhliin, joissa kysyttäisiin kotikontuja ammatin sijasta. Työelämä on notkean modernin aikakaudella entistä epävarmempaa ja elinkeinon löytäminen on monille sattumaa sen sijaan, että kunkin palkkatyö kertoisi yksiselitteisesti, kuka olen ja millaisia arvoja edustan. Ihmiset harvoin ovat näin yksiulotteisia. Ja jos ei kysyttäisi kotikontuja, kysyttäisiinpä vaikkapa edes, mitä kuuluu tai juteltaisiin säästä.

Tuomas Kyrön kirjoista tuttu Mielensäpahoittaja on hahmo, joka on karikatyyri lähes joka suvusta löytyvästä vanhasta ärmätistä. Ärmätti, jos kuka, se vasta puolustaakin perinteitä. Hän on perikuva ajatukselle "ennen kaikki oli paremmin". Mielensäpahoittajalta mieleeni on jäänyt toteamus "tavallinen riittää". Ja tätä juuri de Botton'kin yrittää haastattelussa tuoda esille. On aivan hyvää elämää, jos on koti, ruokaa, perhe ja työtä, jonka kautta teemme oman osamme yhteiskunnan eteen ja elätämme itsemme ja perheemme. Näidenkin asioiden saavuttaminen vaatii sopivasti ponnistelua ja ovat tavoittelemisen arvoisia.

Nykyisessä arvoilmastossa ei ole nuorille aikuisille helppoa löytää työtä tai etenkään elämänkumppania, joka haluaisi tai olisi kyllin kypsä perustamaan perheen. Karuja ovat kertomukset nykyajan julmasta treffikulttuurista, jossa ihmisiä kohdellaan välineinä ja seksiobjekteina, ja ei voi olla kuin iloinen, jos on tähän maailmaan osallistumiselta välttynyt. Yhteiskuntamme laaja pornoistuminen sanan kaikissa merkityksessä on tehnyt etenkin pojista surkeita miehenpuolikkaita, joista iso osa on hedonismiin taipuvaisia ja saamattomia. Tämän kehityskulun kääntäminen vaatisi täydellistä arvojen ja yhteiskunnan muutosta. On joka tapauksessa vaarallista ja tilastollisesti epätodennäköistä ajatella, että kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa. Armollisempaa ja realistisempaa on todeta, että aivan tavallinen riittää.

Tekoälyn ja mukavuudenhalun tyrannia

Tekoälyn noususta on kuluneen vuoden aikana käyty runsaasti keskustelua. ChatGPT:n uusimman version kyvyt ovat lyöneet tekoälyasiantuntijatkin ällikällä. Johtavat alan tutkijat, filosofit ja jopa tietotekniikkagurut ovat ilmaisseet laajalti huolensa. Halusimme tai emme, edistynyt tekoäly on täällä.

Kirjoitin vähän aikaa sitten mukavuudenhalun noususta ja ajattelun tuhosta. Viittasin tekstin alussa toimittaja Tuija Siltamäen mainioon kolumniin, jossa hän pohtii, ettei nykyihmiseltä voi oikein vaatia mitään, kun ei tämä pysty olemaan ajoissa, ajattelemaan tai lukemaan kirjaa. Pohdin tältä pohjalta mukavuudenhalun tyranniaa ja yhteiskuntamme rappiota.

Jokin aika sitten eräässä HS:n artikkelissa haastateltiin suomalaisprofessoria, joka kertoi jo nyt opiskelijoidensa käyttävän esseidensä tuottamiseen ChatGPT:tä. Mielenkiintoista on, että hän kertoo, ettei olisi tekoälyn käyttämistä teksteistä ilman opiskelijain tunnustusta havainnut. Järisyttävämpää on, että näin saa tehdä. Kyllä, ilmeisesti oppilaitoksissa tämä ei ole kiellettyä. Tekoälyn tuottaman tekstin tekijänoikeus taas on sillä, joka antaa keinoälylle tehtäväksiannon. Kollegani puoliso työskentelee paikallisessa opinahjossa ja vahvisti edellämainitun.

Toisin sanoen meillä opiskelee uusi sukupolvi, joista voimme valistuneesti arvata (kasvavan?) osan olevan kyvyttömiä kunnolla lukemaan kirjoja edes suomeksi. Lisäksi he kirjoittavat entistä kehnommin ja ulkoistavat ajattelua, analyysiä ja asiain yhdistelyä vaativat kirjoitustehtävät tekoälyohjelmalle – ja vieläpä luvan kanssa! Eläkeiän noustua tähtitieteelliseksi en eläkkeestä uskalla haaveillakaan, mutta nyt vietiin pohja eläkejärjestelmältä täysin.

Korkeakouluopintojen tehtävä on muovata opiskelijoista ennen kaikkea ajattelijoita. Luettu, sen yhdistely ja analyysi kehittävät tätä taitoa. Oppimamme myös muovaa persoonaamme. Parhaassa tapauksessa saamme sivistystä ja karaktääriä, jotka ovat oivia eväitä mille hyvänsä uralle. Mitä hyötyä on opinnoista, jotka on suoritettu silkka suorite mielessä.

Nuoremmalla väellä olen törmännyt ajattelutapaan, joka kyseenalaistaa oppimisen ja ennenkaikkea vaadittavan vaivannäön merkityksen. "Äly"puhelinten kanssa kasvaneiden sukupolvesta löytyy yksilöitä, jotka pohtivat, miksi suotta opiskella, kun kaiken voi tarkistaa netistä. Onneksi kyseessä ovat ääriesimerkit, mutta tällaisen ajattelumallin esiintulo on huolestuttavaa. Helppoa on kyseenalaistaa moisen ajattelun järkevyys, mutta yritäpä vakuutta näin ajattelevalle nuorelle, että hän on väärässä.

Sokrates ymmärsi yhtenä ensimmäisistä, että tieto ja informaatio eivät yksinään varmista tietämistä ja osaamista.  Faidros-dialogissa eräässä kohtaa Sokrates kertoo tarinan Egyptin jumaluuksista. Kirjoitustaidon jumaluus Thot tarjoaa kirjoitustaitoa auringonjumala Amonille lahjaksi. Thotin hämmästykseksi Amon kieltäytyy lahjasta. Amonin mukaan kirjoitus ei auta muistamiseen eikä ole todellista viisautta. Sokrates jatkaa antamalla esimerkkejä siitä, kuinka todellinen viisaus muodostuu kanssakäymisessä toisten kanssa, dialektisesti; kirjoitukset ovat vaitonaisia eivätkä puhu tahi puolusta kantaansa.

Thot. Lähde: Wikipedia.

Kuitenkin, menemättä aivan Sokrateen kannalle, tässä katkelmassa on suurta viisautta, jota voimme soveltaa aiheeseemme. Jos nuoret teettävät kirjoitustehtävänsä tekoälyllä sen sijaan, että itse pohtisivat ja puntaroisivat, kävisivät aiheen ja aineiston kanssa eräällä tavalla keskustelua, voiko todellista ja persoonaa muovaavaa viisautta muodostua? Jos tähän vielä yhdistyy yhdeksi "eksoaivojen" (tekoälylle ja Googlelle ulkoistetut aivot) toimintamalliksi hakea tietoa netistä oppimisen sijaan, mitä opiskeltavaa jää? Ja mitä hyötyä kenellekään on näin suoritetuista opintopisteistä?

Esseessään Why We Should Memorize Brad Leithauser puolustaa muistamista ja myös paljolti kammottua ja parjattua ulkoaopettelua. Kuten Sokrates pohtii oikean, arvokkaan tietämisen muodostumista, puolestaan Leitharuser pohtii, että esimerkiksi runojen oppiminen ulkoa muodostaa runon osaksi meitä ja muovaa meitä. Englanniksi ulkoaoppiminen on tietämistä 'by heart', eli sydämelle asian ottamista. Tätä älypuhelimelle ulkoistettu ajattelu ei tee. Hän kirjoittaa:

"[Y]ou take the poem inside you, into your brain chemistry if not your blood, and you know it at a deeper, bodily level than if simply read it off a screen." ("Otat runon sisääsi, aivokemiaasi ellet peräti vereesi, ja tunnet sen syvemmällä, kehollisella tasolla kuin jos vain lukisit sen ruudulta", kirj. suom.)

Kenties ihmisten tyhmeneminen ja kyvyttömyys on se, mitä tekoälyä hallinnoivat suuryritykset tahtovat. Tietämätön ja digivirrassa viihtyvä alamainen on täydellinen kuluttaja. Lyhyitä noin 40–60 sekunnin videoita tarjoavaa TikTok-videopalvelusovellusta pidetään kiinalaisten salaisena aseena länttä vastaan: sovellus on kiinalainen ja omilta kansalaisiltaan Kiina on sovelluksen kieltänyt. Omille kansalaisille on vastaava sovellus, mutta sen päivittäinen käyttöaika on rajattu ja sisältö keskittyy opetukseen. Jos tekoäly taas hoitaa työt, mihinpä suurta osaa kansalaisista enää tarvittaisikaan? Katsokoot lopunelämäänsä vaikka TikTokia. Viihtykööt.

Tekoäly on täällä, siitä emme pääse yli tai ympäri. Miten se tulee vaikuttamaan työpaikkoihimme ja yhteiskuntarauhaamme, rippuu siitä, miten päätämme sitä käyttää. Jos annamme periksi helppoudelle ja mukavuudenhalulle, turmellumme sisäisesti, emmekä kykene enää edes ajattelemaan. Silloin Länsi on todella hukassa.

Autoilun sosiaalinen ideologia

Albert Bridge, CC BY-SA 2.0 via Wikimedia Commons

Ryöväsin törkeästi otsikkoon idean ranskalaisen journalistin ja ajattelijan André Gorzin ( alk. Gerhart Hirsch) klassikkoesseestä The social ideology of the motorcar vuodelta 1973. Gorz (1923–2007) oli mielenkiintoinen uusvasemmistolainen kirjoittaja ja yhteiskunnallinen ajattelija, jonka teoksia on aikoinaan suomennettukin. Toisinajattelija Marketta Hornin verkkosivuilla on lukuisia otteita Gorzin ajattelusta palkkatyöstä.

Gorzin essee on yhä tänäkin päivänä, viisikymmentä vuotta myöhemmin ajankohtaista ja havahduttavaa luettavaa. Se herättää ajatuksia, joista voi huomata jo tulloin vahvalla olleen autoilun kulttuurin vain levittäneen entistä laajemmalle mustia lonkeroitaan. Kalastaja–filosofi Pentti Linkola kutsuikin osuvasti asfalttia kuolemanjuovaksi, joka tukahduttaa elämää. Tätä se on sekä konkreettisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Esseessään Gorz kirjoittaa autoilusta antisosiaalisena luksuksena. Verrokkina hän käyttää vauraiden rantahuviloita havainnollistaakseen, kuinka autoilu edistää porvarillista toimintatapaa, jossa toinen tavoittelee omaa etuaan toisten kustannuksella ja on levittänyt tällaisen ajattelutavan yleiseksi muillekin elämän osa-alueille. Nimittäin jos kaikille miljoonille kansalaisille suotaisiin pala rantaviivaa ja jonkinlainen ranta-asumus, ei rantahuvilat enää tarjoaisi sitä luksusta, joiden vuoksi rantahuviloita ylipäätään rikkaat osteskelevat. Sama logiikka pätee autoon, Gorz huomauttaa, mutta jotenkin tälle olemme olleet sokeita.

Erityisen tarkkanäköinen Gorz on havaitessaan autoilun itsestäänluovan mekanismin, jolla auto tekee itsensä tarpeelliseksi (tästäpä oiva sanaleikki: auto autogeneroi tarkoituksensa!). Ilman yhteiskunnan massa-autoistumista emme tarvitsisi niin paljon maa-alaa varattuna kaupungissa ja tonteilta autoilun edellyttämälle infrastruktuurille. Tiet, parkkipaikat ja -hallit vievät merkittävän määrän kaupunkitilasta missä hyvänsä maailman kaupungissa. Kuta enemmän autoja on, sitä enemmän tarvitaan ruuhkien helpottamiseksi ohituskaistoja, liikenneympyröitä jne.  – ja sitä enemmän maata.

Lopputulemana tälle autoistumiskehitykselle on yhteiskunta, jossa liikkuakseen tarvitsee autoa. Autoilu vie kirjaimellisesti elintilaa joukkoliikenteeltä ja muulta yhdyskuntasuunnittelulta. Huipentumana tästä kehityskulusta ovat hyvin kaukana työpaikoista ja palveluista sijaitsevat yhdysvaltalaiset esikaupungit, jotka on rakennettu nimenomaan autoilun instituution varaan. Koska autotiet ja muu infrastruktuuri vievät niin paljon tilaa, levittäytyy kaupunki siksikin kauemmaksi. Lisäksi ruuhkien välttämiseksi kaupunkia täytyy levittää. Ja auton ansiosta myös on kysyntää kauempana sijaitseville asumuksille. Omalla leviämisellään, Gorz tuo esille, auto on heikentänyt omaa arvoaan, illuusion vapaasta ja nopeasti liikkuvasta yksilöstä, joka liikkuu nopeammin kuin muut.

Hevosvankkuriin verrattuna auto edustaa suurempaa riippuvuutta teollisesta tuotannosta ja kulutuksesta. Autoilija ei ole enää omistaja ja mestari, vaan hän on kuluttajan asemassa mitä hänen autonsa ylläpitoon tulee. Huolto ja ylläpito vaatii erikoistunutta ammattitaitoa varaosaverkoistoineen. Vaikka auto toimisikin moitteettomasti, riippuvuus polttoaineesta pysyy. Riippuvuussuhdetta Gorz kuvaa radikaaliksi riippuvuudeksi. Massa-autoistuminen oli myös energian murros: laajat ihmisjoukot saatiin liikkumisessaan riippuvaiseksi öljyalasta. Mitä heille tarjottiin vastineeksi? Gorzin sanoin:

"'From now on, like the nobility and the bourgeoisie, you too will have the privilege of driving faster than everybody else. In a motorcar society the privilege of the elite is made available to you.'" ("Vastedes, kuten ylhäisö ja porvaristo, teilläkin on etuoikeus ajaa nopeammin kuin muut. Moottoriautoyhteiskunnassa eliitin etuoikeus tulee saatavaksenne." kirj. suom.)

Ironista on yhdysvaltalaisissa asutustaajamissa kaukana kaupungista ajatus rauhasta. Gorz kirjoittaa, että jotkut saattavat haluata asua pois kaupungista, koska ne ovat muuttuneet niin helvetillisiksi. Ja mikä on tähän kaupunkielämän helvetillisyyteen syy? Autot! Omalla työmatkallani, jonka kuljen pyörän tai jalan vuoden ympäri, tekee autojen jyly ympäristön sietämättömäksi. Olemme luoneet moottoroidun haisevan ja äänekkään helvetin, jossa rauhallista hetkeä ei ole. Olen joskus haaveillut maailmasta ilman autoja. Hetken sain korona-aikaan kokea sen, kun kaupungin kadut olivat autioita. Tämä on ainoa positiivinen muistikuvani korona-ajasta. Tätä rauhan ja hiljaisuuden muistoa tulen vaalimaan sisimmässäni.

Riippuvaisuus autoista ja polttoaineesta on oleellinen tarkastelunäkökulma miettiessä niin yksittäistä valtiota  kuin geopolitiikkaakin. Perussuomalaisten nousu osaltaan johtuu polttoaineen hinnasta ja yhteiskunnasta, joka perustuu monilta osin monille suomalaisille autoilun kammottavaan instituutioon. Messuaminen on loputonta, kun bensiinin hinta nousee. Tutkimusten mukaan perussuomalaisten kannattajat ovat autoilevaa kansaa: heistä valtaosa ajaa yli 30 000 km vuodessa. Moisilla kilometrilukemilla polttoaineen hinnalla on vallankin merkitystä.

Suomalaista autoilua ja yhteiskuntaa katsoessa on helppo yhtyä Gorzin näkemykseen autoilun edistämästä porvarillisen itsekkyyden eetoksen leviämisestä laajemmin yhteiskuntaan. Kalastaja–filosofi Pentti Linkola kirjoitti autoilusta vuoden 1971 esseessään Murhaajat joukossamme. Hän aloittaa kuvaamalla lähipiirinsä perhetragediaa, jossa auto-onnettomuudessa on kuollut pienten lasten äiti. Linkola jatkaa kertomalla tämänsorttisten tapaturmien yleisyydestä. Kuvattuaan tämän jälkeen mieleenpainuvan uniepisodin hän jatkaa autoilun taseesta toteamalla, ettei autoilun aiheuttama mielihyvä ole niin suuri, että se oikeuttaisi tai hyvittäisi kaikki autoilun kielteisen puolet. Autoilu oli jo tuolloin suomalaiseen yhteiskuntaan laajalti levinnyt:

"Mutta mitä tekivät nämä ihmiset tai vastaava ihmisaines muutama vuosikymmen sitten, kärsivätkö he ja elivät kuluttavassa auton keksimisen ja yleistymisen odotuksessa? Kansantiede ja historia ei tiedä sellaisesta mitään – muut intohimot täyttivät tietysti silloin ihmisten elämän aivan yhtä tarkoin. Kohdistuivat ne sitten juoksijahevosiin tai muihin kilpailua ja jännitystä tarjoaviin harrastuksiin, kaikki ne olivat verrattomasti autoilua vaarattomampia lähimmäisten ja omalle hengelle. Unohtamatta myöskään niitä miljoonia eläimiä, jotka jo pelkästään Suomen tieverkostossa nykyään vuosittain litistyvät soraan ja asfalttiin."

Linkola laajentaa ei-inhimillisen elämän osa-alueelle analyysiaan tuomalla esille eläinten kuolemat, jotka hiljaisesti hyväksymme. Onhan niin, että autoilun instituutiona hyväksymällä ja antamalla sen levitä näin laaja-alaiseksi, olemme viis veisanneet kaikista eläimistä ja muusta elollisesta, jotka jäävät suoraan tai välillisesti autoilun ja asfaltin alle. Esseessään vanha kalastaja–filosofi tekee samansuuntaisia havaintoja kaupunkielämän muutoksesta kuin Gorz:

"Jokamiehenautoilun muita vakavia haittoja ovat ruumiinkunnon ränsistyminen, vauhdista tarttuva hermostuminen ja häiriintynyt tunne-elämä, matkailun menetetty viehätys kuumissa peltilaatikoissa, joista ei voi nähdä eikä ehdi nähdä mitään, autojen rumuus maisemassa sekä kaupunkielämän sietämätön vaikeutuminen."

Ylen sivuilla kolumnissaan Pelastetaan kansantalous ja -terveys, lopetetaan turha autoilu politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti viime vuosisadan alkupuolen yhteiskunnallisesta liikehdinnästä autoilun vastustamiseksi. Jo 1920-luvulla ihmiset Yhdysvalloissa kokivat yksityisautoilun heikentävän heidän turvallisuuttaan ja vapauttaan.

Kuten Gorzinkin tekstistä käy ilmi, Yhdysvalloissa ja Euroopassa hieman myöhemmin hävittiin kamppailu autoja vastaan. Vuorelma tuo esille, että muun muassa turvallisen liikkumisen ja terveen asumisympäristön olemme menettäneet autoilun myötä: "liikenteen pienhiukkas- ja melupäästöt ovat niin merkittävä ongelma, että niiden takia jopa Helsingin kantakaupungin ydinalueita on pidetty asumiskelvottomina". Gorzin tavoin hän tuo esille myös kansalaisille autoista aiheutuvan taloudellisen taakan.

Vuorelma esittää myös, että pyöräily yleistyisi varmasti enemmän, jos kadut olisivat turvallisempia. Hänestä kaupunkiympäristön tulisi kannustaa turvalliseen arkiliikuntaan, mitä kansanterveyden näkökulmasta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Linkolan jo 1970-luvulla havaitsema "ruumiinkunnon ränsistyminen" on aika paljon pahemmalla tolalla tätä nykyä.

Auto kulttuurina on pikemminkin eräänlaista anti-kulttuuria. Kulttuurin käsitteessä on kantana kultivoimisen, eräänlaisen ylevöittävän (hengen) viljelyn ajatus. Tulee mieleen antiikin klassinen muoto-opillisen teoksen nimi Korkeasta tyylistä. Kulttuurissa minusta on pitkälti juuri korkeasta tyylistä kyse, siitä mikä ylevöittää ja herättelee, vie kauemmaksi omasta navasta. Autoilu on kaikkea muuta, ja autoilun vaatima infrastruktuuri rumentaa maailmaa niin, että kyseessä ei todellakaan ole minkäänlainen kokonaistaideteos (saks. 'Gesamtkunstwerk').

Vaikeaa autoista luopuminen tulee olemaan, koska se on rakennettu yhteiskuntiimme niin vahvasti. Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Esplanadilla tehdyt muutokset, joilla on pyritty autoilua hillitsemään, mikä taas on saanut autokansan varpailleen. Aiheesta sarjakuvataiteilija Ville Ranta piirsikin mainion pilakuvan Iltalehteen. Autoilu on myös heikentänyt vaihtoehtoja itselleen, koska ihmisten turvautuessa autoon, on joukkoliikenne heikentynyt. Monille paikkakunnille toimivaa joukkoliikennettä ei yksinkertaisesti ole ja autoilu on tehnyt vaihtoehdot joko mahdottomiksi tai vähemmälle huomiolle jääviksi, kuten sekä Gorz että Linkola huomauttavat.

Vaihtoehdoiksi on ehdotettu esimerkiksi nk. viidentoista minuutin kaupunkeja. Suunnitelmia vartin kaupungeille on eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Skotlannissa suunnitellaan 20-minuutin kaupunkeja, jotta autoilua ja sitä kautta liikenteen aiheuttamia päästöjä saataisiin vähennettyä huomattavasti vuoteen 2030 mennessä. Kantavana ajatuksena on, että elämän välttämättömyydet kauppoineen ja työpaikkoineen olisi saavutettavissa jalan tai polkupyörällä noin 15–20 minuutin matkan päässä. kaavoituksessa priorisoidaan paikallisia palveluita, joukkoliikennettä, pyöräilyä ja uusiutuvan energian infrastruktuuria.

Omassa kotikaupungissani, jos ei asu aivan syrjäkylillä, tämä 20 minuutin säteellä oleminen paikoin onnistuukin. Kuitenkin –  asia jota näissä uusissa kaupunkisuunnitelmissa pyritään välttämään – on kaavoitettu ja rakennettu valtavia automarkettialueita ja syrjäisiä asuinkeskittymiä. Toisin sanoen on vuosien varrella tehty lisää infrastruktuuria, joka perustuu autoilulle. Automarkettikeskittymät ovat hyvä esimerkki epäesteettisestä ja helvetillisestä miljööstä, jossa kulkeminen jalan tai pyörällä on kammottavaa ja vaikeaa. Puhumattakaan alueiden sietämättömästä rumuudesta.

Muutos synnyttää aina vastustusta, mikä ei yllättäne ketään ottaen huomioon autoilun institutionalisoitumisen. Eräs kritiikin kohde on näiden 15 minuutin kaupunkisuunnitelmien jähmeys. Koska kaavoituslait eivät nykyiselläänkään kiellä tällaisten kaupunkien syntymistä, kriitikot pohtivat, miksi pitäisiä "väkisin" luoda tällaisia keskittymiä, jos niille ei ole markkinakysyntää. Logiikkana on, että jos kysyntää olisi, syntyisivät 15 minuutin kaupungit itsestään. Ratkaisuksi tarjotaan entistä vähemmän kaavojen sääntelyä.

Näissä ajatuksissa on havaittavissa klassinen liberaali eetos, jossa julkisen vallan väliintulo ja rajoitukset ovat lähtökohtaisesti huono asia. Huomaan suhtautuvani asiaan erittäin kriittisesti. Nimittäin uskon tässä asiassa, että kysyntä pitää luoda nimenomaan poliittisilla toimilla ja muutoksilla. Autoilu pitää tehdä haastavammaksi ja huonommaksi vaihtoehdoksi, muutoin ei kysyntää joukkoliikenteelle ja "ihmisenkokoisille" kaupungeille ala syntyä.

Toinen aiheellinen kritiikin kohde koskee työpaikkoja. Niitä on vaikeampi julkisen vallan synnyttää. Lisäksi on aiheellisesti huomautettu, että vaikka toimistoja olisi naapurissasi, ei se tarkoita, että sinulle olisi siellä työtä. Tosiasia on, että nykyajan työt ovat hyvin pitkälti erikoistuneita, vaativat erikoistunutta osaamista. Työn ja asumisen yhteensovittaminen tuleekin olemaan keskeisiä haasteita. Se vaatinee palkkatyön ja erikoistuneen työnjaon sekä osaamispotentiaalien laajempaa uudelleentarkastelua. Joka tapauksessa pienemmilläkin kaavoituksen muutoksilla joukkoliikennettä ja pyöräilyä suosivalla tavalla voidaan varmasti autoiluun vaikuttaa. (Ja kaikille kaavoittajille: lopetetaan nyt oikeasti ne typerät, mauttomat ja rumat automarkketialueet!) Myös Gorz toteaa, että vaihtoehtona autoille ihmisten tulee ensinnäkin kokea olevansa naapurustoissaan niin kotonaan, että tarve lähteä sieltä vähenee.

Gorz teki kuolemansairaan vaimonsa Dorinen kanssa itsemurhan syyskuussa 2007. Hän julkaisi ennen heidän kuolemaansa vaimolleen rakkaudestaan kertovan  teoksen Lettre à D. Histoire d'un amour (Galilée, 2006). Koskettava rakkaustarina ja tutustuminen hänen ajatteluunsa artikkeleiden kautta tekivät minuun suuren vaikutuksen. Tällaisia suuria ajattelijoita ja sydämeltään sivistyneitä ihmisiä tämä alati pahempaan kaaokseen ajautuva maailma todella tarvitsee enemmän.

Kun jättiläiset kaatuvat, kuuluu iso rysähdys. Nyt on autoteollisuuden aika roiskahtaa tantereeseen. Gorz siteeraa Marcusen vastausta kysymykseen, mitä tehdään vallankumouksen jälkeen, kun kapitalistisesta tuhlaavaisuudesta on päästy eroon: "Revimme alas suuret kaupungit ja rakennamme uudet. Se pitää meidät kiireisinä jonkin aikaa."

Sananvapaus, hunnut ja kirjojen polttelu

Adina Voicu, CC0, via Wikimedia Commons

Sanavapauden ympärillä on viime viikkoina kohuttu niin Euroopassa kuin Suomessakin. Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) on saanut kielteistä julkisuutta kirjoittelustaan, jossa hän rasistisesti kritisoi musliminaisten huntuja ja burkhia. Samaan aikaan toisaalla Tanskassa ja Ruotsissa on roihauteltu koraaneja palamaan sananvapauden nimissä.

Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo otti kantaa sananvapauteen. Arkkipiispan mielestä pyhien kirjojen polttaminen ei kuulu sananvapauden piiriin. Toiselle pyhän kirjan polttaminen tulee yksityisen, minuuden alueelle ja loukkaa pahimmillaan syvästi. Leon kanssa on helppo olla samaa mieltä teon loukkaavuudesta ja ei-rakentavuudesta, vaikka lukisikin polttamisen sananvapauden piiriin. On selviö, ettei hyvää kulttuurien tai ihmistenkään välistä vuoropuhelua rakenneta loukkaamalla toista. Sananvastuuta voidaan tässä merkityksessä peräänkuuluttaa.

Vaikeampaa onkin sitten määritellä, mikä kaikki luokitellaan pyhäksi, mihin raja vedetään: onhan niin, että toiselle Täällä pohjantähden alla saattaa olla hyvinkin pyhä opus, toiselle vuoden 1933 raamattu. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että vain suurten maailmanuskontojen pyhät kirjat luetaan keskusteluissa pyhiksi. Entäs sitten kirjakaupalliset realiteetit, kuten makulatuuriin päätyminen? Nykyäänhän kirjojen elinkaari on surkean lyhyt eivätkä suosituimmatkaan teokset myy samassa määrin, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti lue. Olisikin kuriositeettina tämän keskustelun valossa mielenkiintoista tietää, päätyykö raamattuja tai koraaneja koskaan makulatuuriin, kun otetaan uusia painoksia.

Mitä tulee Purran kirjoituksiin "mustista säkeistä", hän on kirjoittanut rasistisesti, esineellistävästi ja epäkunnioittavasti. On ymmärrettävää haluta tarkastella kriittisesti huntujen ja burkhien käyttöä, mutta se tulee tehdä ihmisiä kunnioittavalla tavalla. Hieman ennen tätä kohua Purra oli julkisuudessa viisitoista vuotta vanhoista kyseenalaisista kirjoituksistaan. Totta on, että ihmiset muuttuvat viidessätoista vuodessa, tekevät virheitä ja muuttavat mielipiteitään. (Mistä syystä 'takinkääntäjä' on hölmö ja usein käytetty käsite, vaikka ilmeisesti ihmisten tulisi olla ajattelussaan monoliittejä. Mitä mieltä olisi väittelyllä, rakentavalla kritiikillä ja hyvällä argumentaatiolla, jos lähtökohta on se, että ihmiset eivät voi muuttaa kantojaan ja muuttua?) Purra kuitenkin kiukutteli ja änkyröi, ei suostunut aluksi pahoittelemaan kirjoituksiaan. Toisin sanoen, herää epäilys, näkeekö hän syvällä sisimmässään koskaan tehneensäkään mitään väärää.

Ylen 8 minuuttia -ohjelmassa 19.7.2023 haastateltiin suomalaista lääketieteen kandidaattia Zahra Alimya. Keskustelu käsitteli aihetta, mitä eroa on rasismilla ja maahanmuuttokritiikillä. Alimyan mukaan kritiikkiä myös maahanmuuttoa kohtaan voidaan esittää, mutta syrjivät ja rasistiset kommentit yritetään usein esittää kritiikin varjolla. Huivinkäytöstä Alimyan mukaan ei musliminaisia tarvitse pelastaa. Hänestä keskustelu huivilta "pelastamisesta" osoittaa, että musliminaisten ajatellaan lähtökohtaisesti olevan alisteisia. Moni muslimiyhteisöön kuulumaton on Alimyan mukaan tuonut esille, että huivinkäyttö Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa perustuu vapauteen eikä siitä tarvitse olla huolissaan.

Ranskassa uskonnollinen pään peittäminen on ollut kielletty vuodesta 2004, ja kasvojenpeittokielto julkisissa tiloissa vuodesta 2011. Myös burkini-uima-asuihin on puututtu. Catherine Pipps kirjoitti Washington Postin artikkelissaan, että ranskalaisten asenteessa kuusimiljoonaista muslimiväestöään kohtaan on nähtävissä ranskalaisen imperialismin piirteitä. Pippsin mukaan siirtomaiden valloittaminen pyhitettiin toisten kansojen "sivilisoimisella" (ransk. 'mission civilisatrice'). Samanlaisin perustein huntukiellolla ajatellaan "suojeltavan" musliminaisia, vaikka oikeastaan voidaan väittää, että näillä toimilla on toiseutettu ranskalaista muslimiväestöä; ranskalaisen naisen tulisi näyttää tietynlaiselta ja olla siten ollen hunnuton.

Pipps siteeraa keskeisiä huntukieltoja ajaneita ranskalaispoliitikkoja. Poliitikot luonnehtivat hunnuista vapauttamista emansipoivaksi ja perustelevat sitä muun muassa naisten ja haavoittuvaisimpien suojelemisella. Musliminaiset ja -tytöt vaikuttavat heidän kirjoitteluissaan avuttomilta uhreilta. Toimijuuden puute suhtautumisessa iskee silmille jo pikaisella vilkaisulla. WP:n artikkelissaan Pipps kuvaa Ranskan huntukieltoa kolonialismin perinnöksi.

Emme ole eurooppalaisina sivistyskansoina päässeet loppujen lopuksi kovin pitkälle alentavasta suhtautumisesta muihin kansoihin ja kulttuureihin. Idän ja lännen erottelu elää vahvana ajattelussamme ja asenteissamme, vaikka emme sitä tiedostaisi. Ranskalaisten toimet historiallisessa valossa ovat osa ajatusmaailmaa eurooppalaisesta sosiokulttuurisesta ylemmyydentunnosta. Ranskassa kyse on myös toisaalta "islamisaation" pelosta ja toisaalta yhdestä kulttuurisodan rintamasta, jolla kolonialismin jälkipyykki nähdään kansallisena uhkana. Kyseessä on myös sikäläinen käsitys uskonnosta neutraalista yhteiskunnasta.

Kieltojen naisia suojelevasta vaikutuksesta ollaan eri mieltä. Oma lukunsa kieltoja on monien ranskalaisten kaupunkien burkini-kielto. Musliminaisille tarkoitettu peittävä uimavaate herätti aikoinaan kohua maailmalla. Kieltoa on kritisoitu monin perustein, muun muassa sillä, että käytännössä kielto on estänyt monia musliminaisia nauttimasta rantaelämästä ja uimisesta. Kiellon vapauttava vaikutus kääntyi siis päälaelleen. Huivikiellon on niin ikään tutkitusti todistettu vaikuttavan kielteisesti musliminaisten toisen asteen koulutukseen osallistumiseen ja mahdollisuuksiin työmarkkinoilla. Kielto ei taida olla toimiva tapa emansipoida ketään, vaikka uskonnollinen käytäntö meistä väärältä tuntuisikin.

Suomalaisessakin yhteiskunnassa on kummallisuuksia ja kaksinaismoralismia, jota ei voi perustella muulla kuin perinteellä ja käytännöillä. Viime vuosina naisten rintoihin kohdistuvia rajoituksia kritisoivan tissiflashmobin yhteydessä käyty keskustelu on hyvä esimerkki tästä. Miksi mies saa istua rintakehä paljaana vaikkapa kaupungin keskustan terassilla, mutta nainen ei? Tähän ei mitään loogista syytä ole. Naisen rinnat ja keho seksualisoidaan ilman, että hän voi itse tästä päättää. Jos huntukielto tai burkinikielto perustellaan valinnanvapaudella, herää kysymys, mitä kaikkea todellisuudessa voimme valita. Tätä pohtii myös Mir Uzair Farooq euroopan kulttuurisia ennakkoluuloja käsittelevässä blogikirjoituksessaan, jossa hän tuo esille, ettei musliminaisia ole kuultu ja että monet kulttuuriset käytännöt ja ihanteet ovat sortavia omalla tavallaan.

Sivistyksen pintakerros on loppujen lopuksi ohut, aivan liian ohut. Rasismi kuoriutuu suomalaisesta barbaarista esille heti, kun populistit päästetään vallan kahvaan. Huivikiellot, toisaalta uskonnon- ja sananvapauden seikat, eivät ole helppoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Selvää on ainakin, että rasismia ei tule suvaita Suomessa. Samoin keskusteltaessa esimerkiksi muslimien huiveista, tulee kuulla ja kunnioittaa kaikkia osapuolia eikä kohdella mitään ihmisryhmää ennakkoluuloisiin mielikuviin perustuen. Ranskan esimerkki on varoittava.